Herra A

Lomat on taas lomailtu, joten päästään taas asiaan. The Ramonesin ensimmäisestä nimikkolevystä on sanottu, että herrat olisivat voineet lopettaa siihen. Punkin pioneerien ensilevyllä on kuulemma kaikki tarvittava, eikä myöhemmillä levyillä ole mitään tarpeellista lisättävää. Ainakin kappalelistaa katsomalla homma on varsin punk - 14 kappaletta, eikä yksikään ylitä 3 minuutin haamurajaa.

Levyn käynnistyessä on selvää että homma on juuri sitä itseään eli punkkia suoraan vasten kasvoja. Eikä homma tästä muutu kappaleiden vaihtuessa nopeaan tahtiin. Sanat vaihtelevat yhteiskunnallisesta kritiikistä siihen, mitä sylki on sattunut suuhun tuomaan. Ensin mennään "Now I Wanna Sniff Some Glue, Now I wanna have something to do" ja hetken päästä vitsaillaan sikojenlahden hyökkäyksestä "Sent to spy on a Cuban talent show First stop- Havana au go-go". Eihän tälle voi kuin hymyillä.

En epäile, etteikö alun toteamus pitäisi paikkaansa. Puoleen tuntiin on kasattu kaikki se, mitä on punk. Ei tähän ole juuri lisättävää.

8/10

Herra O

The Ramonesin nimikkoalbumi on punk-rockia puhtaimmillaan. Aivan genren syntyyn juurtava levy onkin usein ensimmäiseksi punk-rockin edustajaksi tituleeratun yhtyeen esikoisalbumi, jonka huokuvaa raakaa energiaa voi lähestulkoon sormin tunnustella. Sopivan räkäisillä soundeilla varustetut kappaleet ovat tyylisuunnalle tuttua kolmisointurenkutusta eikä se kuitenkaan tuntunut itseäni juuri haittaavan vaikka yleensä musiikiltani vaadin hieman enemmän.

Kokonaista neljätoista rallia sisältävän lätyn keston jäädessä reiluun puoleen tuntiin, odotettavissa oli ainakin lyhyitä, mutta toivon mukaan iskeviä kappaleita. Ja kyllähän ne kappaleet silloin ensimmäisellä kuuntelukerralla iskeviksi vahvistuivatkin. Joskus kauan sitten nuoruudessani enemmänkin punkia kuunnelleena voin todeta tämän albumin olevan sieltä kärkipäästä. Vaikka nykyään en enää genren uusimpia tulokkaita kuunnellakkaan, on tämä levy paikallaan tuoden mukavan tuulahduksen menneisyydestä. Rehellisen suoraviivaiset kappaleet eivät väsähdä edes loppua kohti ja vauhti pysyy yllä viimeiseen vetoon saakka. Kappaleet eivät sinänsä poikkea toisistaan kovinkaan paljoa mutta jos joku kappale pitäisi mainita, olisi se albumin avaava Blitzkrieg Bop.

Lyhyestä kestostaan huolimatta levyllä on paljon tarjottavaa, eikä tämä minun mittarillani tule vanhenemaan varmaan koskaan. Levyn läpikuunteluun ei juuri aikaa kulu ja senpä takia sen äärelle on mukavan helppo palata uudelleen ja uudelleen. Harmikseni en ole yhtyeen muuhun tuotantoon juuri tutustunut mutta uskoisin saavani mahdutettua jokusen levyn sinne tänne muuten täyteiseen "kuunteluaikatauluuni". Ehdottomasti kuuntelun arvoinen lätty joka ei varmasti nöyristele uudempien lajitulokkaiden rinnalla. Suosittelen.

9/10

Herra D

Levy, joka lähtee liikkeelle sanoilla "Hey ho, let's go" ei voi yksinkertaisesti olla huono. Eikä The Ramonesin debyytti Ramones sitä olekaan.

Levyn avaava Blitzkrieg Bob vie ajatukset välittömästi teini-ikään ja päivään, jolloin kaveriporukan muutamaa vuotta itseä vanhempi kaveri sai ajokorttinsa. Tätä saavutusta piti tietysti juhlistaa lähtemällä ajelemaan kotiseutua ristiin rastiin. Parhaita tuunausperinteitä kunnioittaen äänentoistosta sai huolehtia takapenkistä puolet vienyt itsetehty kaiutin. Siitä kelpasi luukuttaa kasettia, johon oli kiireessä ehditty äänittää vain kolme kappaletta. Yksi näistä oli juurikin Blitzkrieg Bob ja ne kaksi muuta puolestaan Ne Luumäkien tulkitsemia Ramo-covereita.

The Ramones taitaa olla jo kolmas tai neljäs "ensimmäinen punk-bändi" tällä listalla. Itseä jaksaa edelleen ihmetyttää tämän jonkinlaiseen marginaaliin laskettavan musiikin vahva edustus. Musiikaalisesti The Ramonesilla on suunnilleen yhtä paljon tarjottavaa kuin Ritvan grillin makkaraperuna-annoksella kulinarismille, mutta se ei tarkoita sitä etteivätkö kumpainenkin olisi loistavia oikeassa ajassa ja paikassa.

Queensin kasvatit ilmaisevat itseään debyytillään napakasti ja jälkikäteen katsottuna hyvinkin itsensä kuuloisesti. Yksikään kappaleista ei hätyyttele kolmen minuutin proge-rajaa eikä sahaavat kitarariffit juuri kappaleiden välillä vaihdu. Silti tässä on jotain taianomaista, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Jostain syystä jokaisen kappaleen kohdalla niska haluaa rueta nyökkäilemään tasaisen varmasti etenevän rumpukompin tahdissa.

Ei kai tälle voi antaa kuin täydet pisteet?

10/10