Herra A

Tämänkertaisen super-artistien putken päättääkin sitten Guns N' Roses, joukon ainoa, joka on itselleni etukäteen erittäin tuttu. Jos herrat olisivat jättäneet riitelyn vähemmälle, olisi bändi varmasti yksi musiikin jättiläisistä jonka suurin ongelma olisi löytää tarpeeksi suuria stadioneita joissa voisi odotuttaa tuntikaupalla soittamisen aloittamista. Appetite For Destruction tuli itselleni tutuksi Use Your Illusion-levyjen ja Terminator 2:sen aikoihin kun Gunnareiden tuotantoa etsittiin ja kopioitiin kasetilta toiselle. Copying kills music, sen takia minullakin on tämä levy ollut ostettuna jo yli 15 vuotta.

Axl Rosen varsin omaperäisen äänen kajahtaessa ilmoille huomaan, että siitä on varsin kauan kun tämän levyn on viimeksi alusta loppuun kuunnellut. Aivan liian kauan, sillä levyn varsinaisten hittien eli Welcome to The Jungle, Sweet Child O' Mine ja Paradise City lisäksi levy on pullollaan sen verran tiukkaa tavaraa, että sormi naputtaa pöytään varsin tiheään tahtiin. Levyn kohokohdat löytyykin noiden hittikappaleiden ulkopuolelta, My Michelle ja varsinkin Think About You ovat vähintään yhtä kovia, ellei kovempiakin, veisuja kuin silloin 15 vuotta sitten kun niitä ensi kertaa ilmoille päästi.

Kyllä sitä silloin 10 kesäisenä kloppina näemmä jo jotain ymmärsi kun tällaista mankasta huudatti. Ehkä tämän turvin selviää ensi viikon funkista.

10/10
Herra O

Tämän viikon albumi ei liiempiä esittelyjä kaipaa; Guns 'n' Roses edustaa hard rockin nimekkäintä linjaa ja yhtyeen esikoisjulkaisu Appetite For Destruction on tiukkaa tavaraa. Itse taisin tutustua yhtyeeseen joskus peruskoulun ala-asteella ja tulihan sitä Axl Rosea ja kumppaneita jollain tasolla fanitettuakin. Use Your Illusion I&II kolahtivat aikoinaan itselleni yhtyeen parhaimpina albumeinta, vaikka Appetite ei kauas jäänytkään. Harmi kun ei kumpikaan Illusioneista mahtunut tälle listalle.

Minulle uutena tietona tuli se, että useimmat myöhemmille levyille päätyneistä helmistä olikin väkästelty jo Los Angelesin klubikiertueen aikoihin, eli samoihin aikoihin kuin Appetiten kappaleet. Mikäli nämä kappaleet olisivat aikanaan esikoislätylle päätyneet, parhaimman levyn tittelistä ei olisi epäselvyyttä. Joka tapauksessa Appetite sisältää riittävästi loistavia kappaleita ja on kieltämättä helevetin hyvä levy. Pienehkö tovi olikin jo vierähtänyt kun olin Guns 'N Rosesia viimeksi soitattanut, viikon rautaisannos onnistui jo hiipuneen kipinän kuitenkin elvyttämään. Albumin avaava Welcome To The Jungle onnistui tässä tehtävässä paremmin kuin hyvin. Muita kärkipään vetoja albumilla ovat tietenkin Paradise City ja Sweet Child 'O Mine.

Menneen viikon jälkeen sitä onkin todettava, että kylläpä sitä on tullutkin kuunneltua hyvää musiikkia nuorena. Muut tuotokset tulee varmasti kahlattua jälkihöyryissä läpi ja mikseipä yhtyeen piakkoin ilmestyvää Chinese Democracy -albumia tule testattua jossain vaiheessa. Melko pitkä tauko edellisestä julkaisusta jo onkin; muhkeat 15 vuotta. Sitä odotellessa onkin hyvä käydä muu diskografia läpi.

Yhdeksän viidakkotervehdystä
Herra D

Hauskan yhteensattuman takia tämän viikkoinen albumi osuu yksiin uutisen yhden viime vuosien odotetuimpien albumien eli Guns N' Rosesin Chinese Democracy julkaisun kanssa. Tosin pitää muistaa, että tässä tapauksessa termi "Guns N' Roses" on melko väljä tulkinta siitä bändistä, jonka debyyttilevyä isolle levy-yhtiölle tällä viikolla olemme kuunnelleet. Mutta eipä siitä sen enempää.

Welcome To The Jungle on sellainen avausraita varsinkin debyyttilevyllä, että siitä on melko vaikea pistää paremmaksi. Se iskee kuulijaa palleaan, pöllii tämän kaljan ja lähtee nauraen paikalta jättäen kuulijaraukan haukkomaan henkeään. Sen valintaa avausosuudelle ei kyllä ihmettele yhtään, sillä se on melko hyvä tiivistelmä siitä, mitä seuraava hieman vajaa tunti pitää sisällään; mitä parhainta hard rockia siis.

Guns N' Roses on jälleen yksi niitä bändejä, jotka onnistuivat livahtamaan ohitseni nuoruusvuosina täysin. Ainut muistikuva kyseistä pumpusta lienee Sweet Child O' Mine joltain kokoelmalta sekä slovarit ylä-asteen limudiskoista. Sen jälkeen toki pakolliset hitit ovat tulleet hyvinkin tutuiksi, mutta muu tuotanto on ollut edelleen hämärän peitossa. Viikon kuuntelun jälkeen on myönnettävä, että hyvältähän kuulostaa, mutta aina ajoittain tulee mieleen, että onko kokonainen albumi hieman liikaa. Yksittäisannoksina biisit potkivat kuin Dr. Martensin monot, mutta koko levyn kohdalla armoton tykitys alkaa ajoittain puuduttamaan. Toisaalta olen kuunnellut levyä pääosin töissä tai rauhassa kotona, joten tälläkin lienee ollut paljon vaikutusta. Muutaman oluen jälkeen viikonloppuiltana levy luultavasti kuulostaisi aivan toiselta.

Jos yksittäisiä biisejä albumilta pitää nostaa esille, valinta osuu tuttuihin hitteihin Welcome To The Jungle ja Paradise City sekä itselle aiemmin tuntemattomampaan My Michelleen. Mitään suuria puolesta tai vastaan tunteita levy ei itsessä herättänyt. Se on varmasti yksi parhaista genressään, mutta todellisen klassikon ainekset siitä kuitenkin puuttuvat. Lisäksi biisit ovat loppujen lopuksi hieman liian samasta muotista omaan makuun.

7/10