Herra A

Ja sitten se alkaa. The Beatles on omassakin soittimessa silloin tällön soinut ja tiedossa on että herroilta löytyy varsin kovaa settiä (listan kärkipäässä sitä onkin sitten tarjolla). Mutta että oikein 8 levyn voimalla? Ja jos herrat ei itsekään pitäneet Let it Bestä, miksi minun pitäisi?

Parin kuuntelukerran jälkeen huomaan että minulla on yllättävän suuria vaikeuksia keskittyä levyyn joka listan jämä-Beatles. Levy ei aiheuta minkäänlaista kolahdusefektiä vaikka sitä kuinka lisää kelaa. Vain nimikkopiisi saa selkärangassa asti muistamaan kuinka hyvistä biisinvääntäjistä on kyse, muuten olo on kuin vanhaa ja tylsää perusrokkia kuuntelisi. Ehkä Across The Universe jää myös sen verran mieleen että huomennakin muistan että se on tällä levyllä, muuten anti valuu kyllä varsin nopeasti takaisin unholaan.

Listan tekijän Beatles-fanius on vähän turhan pahasti pinnalla tämän levyn kohdalla. Ei se surkea ole, mutta toisaalta ei myöskään mikään erityisen muistettava kokonaisuus. Toivottavasti listan muut jämä-Beatlesit yllättävät positiivisemmin.

5/10



Herra O


 Listan ensimmäinen, mutta ei todellakaan viimeinen The Beatles -albumi. Mielestäni listalle on saatu ahdettua ehkä liian monta albumia tältä yhtyeeltä, mutta minkäs teet, pureksitaan ja katsotaan mitä niillä on tarjottavana.

Yhtyeen viimeiseksi jäänyt (riippuen miten asian tulkitsee) albumi Let It Be sisältää ihan mukavan joukon lyhyitä lurituksia ja pidempi albumi olisi saanut minut todennäköisesti kyllästymään. Suuri osa kappaleista on tullut kuultua ennenmmin vaikkakin koko albumia en ole muistaakseni käynytkään läpi. Sanoituksiensa puolesta albumi jäi vähän mitäänsanomattomaksi paria poikkeusta lukuunottamatta. Musiikillisesti levyltä löytyi juuri sopivasti vaihtelua.

Levyn positiivisesti yllättävin kappale oli I Me Mine, jossa oli mukavaa tempovaihtelua ja tuntuipa sieltä löytyvän useampaakin genreä sujuvasti yhdisteltynä. Melodisesti ja lyyrisesti parhaaksi kappaleeksi nousi kuitenkin vähemmän yllättäen albumin nimibiisi, Let It Be. Ihan hieno kitarasoolokin. Maininnan arvoinen lienee vielä letkeän rokkaava ralli, One After 909.

Kokonaisuutena mukavan pieni paketti, joka ei vaatinut liiemmin ponnisteluja läpikuunteluun ja taisipa se pariin otteeseen soida useamman kierroksen putkeen. Ei kuitenkaan millään mittarilla paras Beatles-albumi.

Ei nyt irronnut sopivaa tiivistystä,
6/10


Herra D


Tämän viikon levy tarkoittaa minulle tietyllä tapaa projektin aloittamista projektin sisällä - eli tutustumisen The Beatles yhtyeen musiikkiin. Olen onnistunut välttelemään yhtyeen musiikkia siinä määrin kuin se on länsimaisessa pop-kulttuurissa ylipäätään mahdollista. Ainakin yksi syy rytmittömien puolitahattomaan boikottiin lienee ollut mielikuva neljästä mestarista laulamassa Rööperiä täpötäydelle Hartwall-areenalle. No, nyt saa luvan nuori idealisti joustaa asenteistaan sen verran, että tutustuminen Radio Nova-sukupolven messiaisiin voidaan aloittaa.

Let It Be on siinä mielessä ilmeisesti harvinainen The Beatlesien levy, että sen kriitikoilta saama vastaanotto oli paikoitellen hyvinkin kielteistä ja jopa hyökkäävää. Tämä ei ole sinänsä ihme, sillä bändin sisäiset ristiriidat sekä soittajien henkilökohtaiset ongelmat olivat nousseet pintaan jo levyn äänitysten aikoihin ja bändi ehtikin hajota ennen levyn julkaisua. Bändi ei itse ollut alunperin tyytyväinen levyyn ja sen Phil Spectorin vastuulle annettu jälkituotanto on saanut osakseen paljon kritiikkiä. Vaikka levyn saama kritiikki saattaa osittain johtuakin näistä ulkomusiikillisista seikoista, osa selittyy varmasti itse musiikillakin.

Levy on 35 minuutin lyhyessä mitassaan hyvin nopea ja helppo kuunneltava. Sen kappaleet soljuvat helposti työn ohessa ja ennenkuin tajuaakaan, että koko levy on tullut kuunneltua taas kertaalleen. Tähän kun yhdistetään vielä levyn lo-fi soundi ja mielestäni täysin tyhjänpäiväiset sanoitukset, ei varsinaista tarttumapintaa tunnu jäävän paljoa jäljelle. Levy ei ole huono, mutta ei se ole hyväkään. Se vetoaa varmasti kultaiseen keskitiehen sekä Gaussin-käyrän huippuun luottavaan tuulipukukansaan, mutta todellisen klassikon asemaan vaadittavaa monikerrosteisuutta ja haasteita se ei pysty tarjoamaan.

Toivottavasti yhtye pystyy vielä parantamaan selkeästi muilla levyillään, sillä muuten The Beatles tulee osoittautumaan yhdeksi suurimmista pettymyksistä tällä listalla.

6/10