Herra A

Ensimmäinen kunnon kosketus The Doorsin tuotantoon on joskus 90-luvun puolivälistä, kun oltiin menossa laskettelureissuun lappiin. Bussissa oli mankka ja musiikkivalikoima oli aikalailla kokonaisuudessaan tämä levy. Se elämys on palanut lähtemättömästi mieliin, eli tämä menee hyvänä muistelumatkana menneisyyteen.

Levyssä, tai ainakin tässä versiossa, on käytetty erittäin vahvasti kaksikanavaisuutta hyväksi. Homma toimii hyvin kajareilla, mutta kuulokkeilla kuunneltuna vaikutelma on liian vahva, ja levy olikin pakko pudottaa monolle. Lopulta luovitin ja suosiolla keskittyin vain kaiutinkuunteluun. Itse levyhän on täynnä Doorsin ikivihreitä, ja jos ei tietäisi, niin luulisi tätä kokoelmaksi. Elävimmin mieleen on jäänyt repeatilla huudatettu Alabama Song, vaikka siinä iässä ei mitään whiskeyn päälle tajunnut. Levy aloitusraidasta eli Break On Through taas tulee heti mieleen Krusty The Clown. Muuten levyltä voisi poimia oikeastaan minkä vain kappaleen, mutta ehkä kuitenkin erityismaininta pitää aina antaa aina vakuuttavalle The Endille.


Homma hieman venähti, kun sitä hyvää kaiutinkuunteluaikaa etsi. Oli se sen arvoista, sillä on tämä aina sen verran kultaista kamaa.

10/10

Herra O

The Doorsin debyyttialbumi henkii vanhempaa rockia miedosti progella ja psykedelialla maustettuna. Vaikka en itse albumia omistakkaan, levyn jokainen kappale on kuitenkin kuultu aikaisemmin. En kuitenkaan muista koskaan kuunnelleeni koko albumia yhdeltä istumalta. Harmi sinänsä, ottaen huomioon kuinka hyvä levy tämä oikeasti onkaan.

Lätyn ensimmäisen puoliskon korkkaava Break on Through (to the Other Side) on varmasti levyn tunnetuin kappale. En muista nähneeni kovin montaa rock-hittikokoelmaa missä tätä kappaletta ei ole mukana. Kahteen ja puoleen minuuttiin rutistettu ralli on loistava lähtölaukaus levylle. Vaikka levyn kappalelistalta melkein kaikki jäävät vain 2-3:n minuutin mittaisiksi, mukana on myös pari pidempää vetoa. Ensimmäisen puoliskon päättävä Light My Fire seitsemällä minuutillaan sekä koko albumin päättävä The End lähennellen 12 minuuttia. Nämä kappaleet olivatkin avausraidan ohella lempikappaleitani. Vajaa kolmevarttinen on nopeasti ohi mutta silti tuntuu, että levylle on onnistuttu ahtamaan todella paljon tavaraa. Materiaali vaihtelee laidasta laitaan ja piti mielenkiinnon yllä läpi koko levyn. Uusintakuuntelun arvoinen albumi siis.

Nyt useamman viikon satunnaisesti albumia kuunnelleena voin todeta, että kuuntelua on jatkettava tulevaisuudessakin. Sen verran tuntuu levyltä löytyvän jotain uutta joka kierroksella. Tästä sai myös mukavan sykäyksen tutustumaan bändin muuhunkin tuotantoon. Tälle listalle ei muita levyjä ole kuitenkaan mahtunut, eli joidenkin mielestä parhaimmasta on siis aloitettu.
Suosittelen.

Yhdeksän ovea toiselle puolelle.

Herra D

Ensimmäisellä kuuntelukerralla oli pakko varmistaa, ettei The Doorsin samanniminen albumi satu olemaan kokoelma, sillä sen verran tunnistettava biisilista oli käsillä. Helpottunutta oloa seurasi hyvin nopeasti hämmentynyt kunnioitus, sillä levy paljastui kokoelman sijaan bändin debyyttialbumiksi. The Doors on pitkään kuulunut omalla kohdalla samaan kategoriaan Jimi Hendrixin kanssa eli yhtyeen tuotanto melko tuttua, mutta siihen on tullut perehdyttyä lähinnä yksittäinen kappale kerrallaan satunnaisessa järjestyksessä.

Miltäpä sitten poikien musiikki oikein kuullostaa ensimmäistä kertaa kuultuna kokonaisena levynä? Vastaus on lyhyt: vakuuttavalta. Jossain rockin ja psykedelian välimaastossa luoviva vahvasti kosketinvetoinen soundi kuulostaa todella hyvältä. Bändi listaa itsekin yhdeksi levyn menestyksen syyksi ahkeran keikkailun, jonka aikana varmasti sekä bändi että kappaleet ovat saaneet kasvaa ja hakea tulevaa muotoaan.

Vaikka luultavasti jo bändin omaperäinen soundi olisi riittänyt takaamaan sille jonkinasteista menestystä, nostavat kuitenkin levyn kappaleet bändin sekä levyn klassikoiden raskaaseen sarjaan. Levyn ärhäkäsi avaava Break On Through (To The Other Side) ottaa välittömästi tyhjät pois ja antaa kuulijalle myrskyvaroituksen siitä, mitä tuleman pitää. Seuraavaan kolmeen varttiin onkin saatu sitten mahdutettua saksalaisesta oopperasta lainattu Alabama Song (Whiskey Bar), parisuhteen päättymisestä kertova oidipaaliseksi oopukseksi kasvava psykedelian rajamailta tavattu The End sekä muuten vaan loistava Light My Fire. Vaikka musiikillisesti mennään melko vauhdikkaasti tyylilajista toiseen, The Doors saa kuitenkin pidettyä kaiken hienosti koko levyn ylle levittyvän, jo mainitun, soundimaailman alla.

Toki osasin ennakkoon odottaa bändiltä kovaa tasoa, mutta nimikkodebyytti onnistui kuitenkin ylittämään ennakko-odotukset. Ainut huono puoli joka levystä tulee nopeasti mieleen on se, että sen jälkeen suunta kyseisen bändin kanssa on luultavasti vain alaspäin. No, tämänkin asian kanssa tulee luultavasti hyvin toimeen, kun ottaa huomioon kuinka korkealta lähdetään liikkeelle.

10/10