Herra A

Public Enemy taitaa olla listan ainoa omassa genressään painiva artisti. Tämä ei haittaa yhtään, sillä Hip Hop kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon, jota lähes aktiivisesti välttelen. Siitä huolimatta mielenkiinnolla lähden kuuntelemaan, että mitä sen parhaimmistolla on tarjottavana. 

Ennakkoluulot täyttyvät jo ensimmäisen parin piisin kohdalla. Monotonista jumputusta laulun säestämä. Kun näin ei-lyyrisenä ihmisenä sanoitukset menevät pääsääntöisesti täysin ohi, jäljelle jää vain jumputus ja se vähä melodia mitä kappaleista löytyy. Ja aina kun ääntä pitää Flavor Flav, mielleyhtymä siihen kello kaulassa roikkuvaan irvistelijään on ylitsepääsemätön. Mutta toisin kuin esimerkiksi eräs nimetön artisti, agression tai tuskan määrä ei kasvanut kuuntelukertojen välillä. Parin kerran jälkeen Don't Believe The Hypen kertosäe sai jopa pienen hymyn aikaiseksi. En tiedä jos tällaista tarpeeksi kuuntelisi, että alkaisiko tästä ihan nauttimaan. Ehkäpä ei kuitenkaan.

Pitäisi varmaan opetella kuuntelemaan musiikkia ihan uudella tavalla, että tällainen kolahtaisi.  Ehkä pieneksi yllätykseksi edes Flavor Flav ei saanut levystä tuskallista kokemusta, vaan kokonaisuus oli lähinnä turha. Jos tämä on parasta mitä genrellä on tarjottavana, elämys jäänee tähän. 

5/10

Herra O

Rapakon takaa hyökkäävä hip hop -orkesteri Public Enemy on muuten kovin britti-voittoisella listalla värikäs ilmestys. Tällä kertaa yhtye ei kuitenkaan erotu edukseen vaan pikemminkin pakottaa palaamaan takaisin tutulle (ja turvalliselle?) brittilinjalle. Bändi oli ennestään tuttu vain nimeltään ja pari satunnaista kappaletta joskus aikaa sitten kuultuani tein tietoisen päätöksen olla tutustumatta siihen yhtään enempää.

Listan tarjoillessa yhtyeen It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back -albumia on kuitenkin pakon saattelemana annettava räpäytykselle mahdollisuus. Yleiselläkään tasollakaan kun en hip hopista pidä pätkän vertaa, kuuntelusession aloittaminen oli joka kerta yhä tuskallisempaa. Vähintään yhtä vaikea oli lähteä tätä arvostelua kirjoittamaan. Reilun viikon kuuntelun jälkeen ei mittari värähtänyt mihinkään suuntaan ja voin nyt pienen kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että en tätä enää tule kuuntelemaan. Kappaleet hukkuivat toistensa sekaan, enkä oikeastaan osaisi yksittäisiä biisejä edes nimetä katsomatta erikseen kappalelistaan. Liekö ihan alitajuisestikin tullut hyljittyä tätä moskaa.

Vaikka aluksi toivoin, että edes sanomaa kantava asenne olisi kuuntelunautintoa hieman kohottanut, on pettymyksen kalkki nieltävä. Onneksi sentään jäi ainoaksi yritykseksi listalla.

Kolme kaulakelloa

Herra D

Public Enemy oli taas vaihteeksi hieman tutumpi pumppu kuin muutamat aiemmat viime aikaiset artistit. Muistan hämärästi kuulleeni joitain biisejä vuosia sitten eikä ryhmä ole päässyt unohtumaan viime vuosienkaan aikana kiitos Flavor Flavin reality-sarjojen. Mielenkiinto levyä kohtaan oli ehtinyt kasvaa kummasti viimeisten kuukausien aikana, sillä ainakin paperilla se näytti poikkeavan varsin paljon tämän listan yleisilmeestä.

It Takes a Nation of Millions To Hold Us Back on PE:n toinen studioalbumi, joka viimeistään nosti yhtyeen laajempaan tietoisuuteen. Ilmestyessään 80-luvun lopulla se keräsi paljon huomiota ja kiitosta. Lisäksi sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmasta levyistä. 

Levyä kuunnellessa sen keräämää kiitosta on sinänsä helppo ymmärtää. Vaikka hip-hop olikin ehtinyt jo syntyä vuosikymmentä aiemmin, levy toi kuitenkin mukanaan sellaisia elementtejä joihin ei oltu aiemmin totuttu. Se yhdisteli vapaasti eri musiikkityylejä jazzista metalliin vahvasti sampleihin nojaavissa biiteissä samalla kun Chuck D otti sanoituksissaan vahvan poliittisen näkökulman näkemiinsä epäkohtiin.

Valitettavasti parikymmentä vuotta myöhemmin tätä samaa yllättynyttä mielenkiintoa ei ainakaan allekirjoittaneelta enää irtoa. Musiikillisesti biitit ovat vanhentuneet ja hieman liian samasta puusta veistettyjä. Sanoituspuolella levyllä olisi luultavasti ollut vielä enemmän annettavaa, mutta töiden ohessa sanoituksiin ei voinut keskittyä enkä niihin vapaa-aikanakaan ehtinyt tutustua tarpeeksi syvällisesti.

Loppujen lopuksi levy oli pienoinen pettymys. Odotin, että näin kovasti hehkutettu levy olisi kestänyt paremmin ajan hammasta, mutta minusta se kuulosti juurikin siltä, että se on julkaistu vuonna 1988. Sinänsä sääli, sillä ennakko-odotukset listan outolintua kohtaan olivat kuitenkin melko korkeat.

6/10