Herra A

Zeppelinin lennettyä taas hetkeksi sivuun, on jälleen vuorossa täysin uusi tuttavuus. Van Morrison ei sanonut etukäteen yhtään mitään, eikä ensikuuntelun jälkeen mitään suurta ahaa-elämystä ollut ilmapiirissä. Radiossa tämän on voinnut, ja varmasti onkin, taustalla kuulla, mutta silloinkaan mikään ei ole tietoisuuden rajaa ylittänyt. Kantrin ja R&B:n maastossa kuitenkin liikutaan, eikä sen perusteella kuuntelukokemuksen nyt aivan tuskainen pitäisi olla. 

Useampi kuuntelukerta takana ja totean, että pää on kenties normaaliakin tyhjempi. Vaikka kokonaisuus kuulostaa ihan hyvältä, menee levy kerta toisensa jälkeen ohi kuin Burt Bacharachin säveltämä hissimusiikki. Vain avauskappale And It Stoned Me ja Into The Mystic ylitti tunnistamiskynnyksen;  muuten uitiin samassa tasapaksussa meressä. Morrisonin ääni ei vain soi korvissani niin hyvin, että balladit kuten Crazy Love tai kuulemma kuuluisa nimikkopiisi Moondance mitään erityistä sykähdystä aiheuttaisi oikeastaan mihinkään suuntaan.

Ei tämä sinänsä huonoa ole, mutta vaikea on nähdä itseäni tällaista muuten vain kuuntelevan. Ehkä sitten 30 vuoden päästä kun loppukin järki on hävinnyt ja The Beatles on sitä levyhyllyn raskainta musiikkia.

5/10

Herra O

Van Morrison tarjoilee kevyttä rockia maustettuna ripauksella jazzia, soulia ja kantria. Äkkiseltään yhdistelmä ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, mutta kyllähän tämä multi-instrumentalisti on osannut kasata kohtalaisia kappaleita kolmannelle albumilleen, Moondancelle. Albumi on viihtynyt erinäisillä listoilla ja on varmasti ihan syystä myös tällä listalla.

Vaikka omiin kuuntelumieltymyksiini ei kuulukkaan jazz tai vielä vähemmän kantri, myönnettäköön, että etenkin enemmän jazzahtavat kappaleet, kuten albumin nimikappale, olivat mukavaa kuunneltavaa. "Belfastin cowboyn" äänikin sopi ihan kivasti biisiin kuin biisiin, vaikka sitä onkin selkeästi hiottu kantrin karhealla paperilla. Soulahtavat kappaleet jäivät kuitenkin odotetusti hieman vaisuiksi, enkä saanut niistä juuri mitään irti. Kappaleiden joukosta muita korkeammalle nostan jo aiemmin mainitsemani Moondancen, sekä lätyn avaavan And It Stoned Me. Tutuin kappale albumilta taisi olla joko Everyone tai kiekon päätöskappale Glad Tidings.

Vajaan 40 minuuttia kestävä albumi on äkkiä kahlattu läpi ja toimii juuri mittaisensa pieninä annoksina. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman enemmän rock- ja jazz-kappaleita, mutta riittivät nämäkin kuitenkin pitämään mielenkiintoa yllä muuten kantrivoittoisella levyllä. Kyllähän tämän artistin muita albumeita voisi kokeilla nimenomaan yllämainituilla sekoituksilla varustettuna; puhtaat kantrituotokset jätän väliin. Katsotaan sitten, mitä listan toisella Van Morrison -albumilla on tarjota.

Seitsemän viiksikarvaa.
Herra D

Van Morrisonin levyn Moondance avaava biisi And It Stoned Me vie ajatukset Niilo-Nuoren aiemmin arvosteltuun levyyn sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti. Hieman haikean nostalgista tunnelmointia maalaiselämästä, joka ilmeisesti pohjaa tekijänsä lapsuuteen. Pelkkää leppoisaa country-rockia levy ei kuitenkaan ole, sillä avausraitaa seuraa romanttinen jazz-tunnelmointi. Pian kuitenkin luonto ja huoleton maalaiselämä vie jälleen voiton ja matka jatkuu ilman suurempia kiireitä tai aikataulupaineita.

Van Morrison on ollut itselle aiemmin tuttu ainoastaan The Wall -levyn Berliinin keikan apujoukoista, jossa hän paikkaa David Gilmouria Comfortably Numbin lauluosuuksissa. Ja mikäpä on paikatessa, sillä sen verran komean ja kuitenkin omaperäisen äänen tämä alunperin Irlantilainen singer-songwriter omistaakin. Erityisesti Moondancea kuunnellessa tuli kiinnittäneeksi huomiota juurikin herran tulkintoihin, jotka sopivat levyn leppoisaan teemaan samalla sisältäen sisäistä intensiteettiä, joka aina ajoittain nosti päätään.

Ehkä syynä on ollut ulkona vallitseva syksyinen ilma tai oma mieltymys hieman vakavampaan musiikkiin, mutta ajoittain Moondance kuulostaa valitettavasti hieman liian hilpeältä. Toisaalta, jos kuvittelee itsensä suomalaiseen maalaisidylliin pyöräilemään kyläkaupalta mummolan lettukesteihin, hilpeyden antaa anteeksi. Luultavasti osittain samasta syystä itselle jäivät parhaiten mieleen levyn avaava And It Stoned Me sekä sitä seuraava nimikkobiisi Moondance.

Kaikkiaan Moondance ei ihan täysiin pisteisiin yllä, mutta ainakin se asettaa kovat odotukset Van Morrisonin toiselle levylle, joka roikkuu varsin korkealla sijalla. Sen verran hyvä suoritus levy kuitenkin on, että uskon palaavani siihen viimeistään jonain ensi vuoden elokuun lempeän lämpimänä iltapäivänä, sillä parempaa soundtrackia tummuvaan iltaan on vaikea kuvitella.

8/10