Herra A

AC/DC kuuluu niiden harvojen raskaampien artistien joukkoon jotka ovat tälle listalle siunaantuneet, eikä valintaa tarvitse yhtään ihmetellä. Koko tuotanto on itselleni varsin tuttu ja olisin listalle myös kelpuuttanut edellisen laulajan, Bon Scottin, aikaista tuotantoa. Vaikka Brian Johnson ihan kelpo korvike onkin, Scottin äänessä oli sitä jotain joka sai allekirjoittaneen varsin hyvälle tuulelle. RIP Bon, toivottavasti votka maistui.

Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä että liikutaan hard rockin sydänmailla. Levy ottaa luulot pois heti ensimmäisen kappaleen kohdalla heittämällä eteen Hells Bellsin joka on ehkä Highway to Hellin kanssa heidän tunnetuin kappaleensa. Klassikko on maineensa ansainnut ja nyt kun riffin sai soimaan takaraivoon niin siellä se pysyy ainakin seuraavat pari viikkoa. Eikä tämä yhtään haittaa, ehkäpä pelkästään sen voimalla kestää taas yhden Princen joka jo kummittelee soittolistalla. Hells Bellsistä eteenpäin taso on vähintään yhtä kovaa, erikoismainintaa voi heittää varsin mainioille What Do You Do For Money Honey ja Given The Dog A Bone ralleille jotka ovat AC/DC-soundin ruummiillistumia. Ja onhan toki levyllä myös klassikoksi luettavissa oleva You Shook Me All Night Long.

Tällaisten levyjen oleminen listalla saa hymyn huulille. Muutaman kuuntelukerran jälkeen tulee vain hämmentynyt olo että miksi ei AC/DC-tuotantoa ole pitkään aikaan enemmän kuunnellut ja listalle olisi tällaista voinut tuoda kasapäin lisää. Vaikkapa kaikkien funk-levyjen tilalle.

9/10


Herra O

Noniin, nyt päästiin asiaan. Viime viikon hieman vaisumman albumin pölyt karistaa takuuvarmasti annos rehellisen reipasta hard rockia á la AC/DC. Bändin levyt on kuunneltu nuoruusvuosina läpi lukemattomia kertoja, eikä ainakaan Back in Black -albumin energia ole hävinnyt pienehkön tauonkaan jälkeen mihinkään.

Back in Black onkin mielestäni aina ollut yhtyeen vahvimpia tuotoksia tasaisen varmoilla kappaleillaan, eikä joukkoon ole päässyt livahtamaan yhtäkään huonompaa yksilöä. Jos aikaisempina viikkoina on ollut vaikeuksia nostaa yksittäisiä kappaleita esille, tällä kertaa en keksi yhtään, joka ei ansaitsisi jonkinlaista erikoismainintaa. Mutta koska yhtye ja varmasti myös tämä levy ovat monelle tuttuja ja olleet niin paljon radio/soundtrack/missä tahansa soitossa, jätän yksittäisten kappaleiden analysoinnit ja keskityn kokonaisuuteen.

Toisaalta harmillisen lyhyt levy loppuu turhan nopeasti, mutta tämäntyylisessä soitannassa mielenkiinto saattaaisi heikentyä yhtään pidemmällä mitalla. Vaikka kappaleet ovat enimmäkseen todella suoraviivaisia, ne toimivat sitäkin varmemmin, eivätkä vaadi mitään erityistä mielentilaa. Itseasiassa tulin paremmalle tuulelle lähes joka kuuntelukerralla, eikä tunnelmaa olisi voinut parantaa muuta kuin raskas amerikanrauta ja vapaa aika. Töissähän albumia tulikin pääasiassa kuunneltua kuluneen viikon aikana.

Harmillista, että sadan parhaan joukkoon ole mahtunut muita yhtyeen leytyksiä, mutta tämä oli sitäkin piristävämpi helmi muuten soulin tai funkin täyttämällä listalla. Tämän myötä tulee varmasti kaivettua bändin muut albumit naftaliineista ja voin suositella lämpimästi kaikille, jotka eivät syystä tai toisesta ole bändiä koskaan kuulleet (liekö heitä).

Kymmenen energistä "duck walk" -askelta


Herra D

Otis Reddingin viime kertaisen levyn syntysijoilta on luultavasti yhtä pitkä matka niin fyysisesti kuin musiikillisesti Australian takamailta kajahtavaan Youngin veljesten rock'n'rolliin. Back in Black on AC/DC:n ensimmäinen studioalbumi sitten Bon Scottin hieman hämärän peittoon jääneen kuoleman jälkeen. Solistinsa menettämisen jälkeen bändi harkitsi vakavasti lopettamista, mutta päätti kuitenkin jatkaa ja lopulta koelaulujen jälkeen se pestasi uudeksi nokkamiehekseen - tai menninkäiseksi - Brian Johnsonin.

Levyn musta kansi sekä nimi on omistettu edesmenneelle solistille, mutta muuten tämä eräänlainen comeback levy ei juurikaan jää kyynelehtimään haudalle kukkapuska kädessä. Yhtye kaahailee tuttuun tyyliinsä eteenpäin tarttuvilla riffeillä, jotka onneksi kasvavat myös kokonaisiksi kappaleiksi eivätkä jää pelkästään roikkumaan ilmaan. Sanoitusten puolella ollaan koko ajan vahvasti humalassa navan alapuolella. Lainataampa esimerkiksi Giving the Dog a Bone biisin sanoitusta, joka kuvaa melko hyvin koko levyn veijarimaista teemaa:

"She take you down easy / Going down to her knees / Going down to the devil / Down down at ninety degrees / She blowing me crazy / 'til my ammunition is dry / She's using her head again / She's using her head / She's using her head again / I'm justa giving the dog a bone"

Niinpä niin. Mitäpä sitä suotta kiertelemään.

Ja miksipä pitäisikään kierrellä ja kikkailla, kun jokainen kolmesta soinnusta on hanskassa ja yhtye vääntää kuin laivadiessel Johnsonin toimittaessa sumutorven virkaa. Parhaiten levyn biiseistä itselle jäivät mieleen kaavasta hieman poikkeavatkin luennat, kuten levyn avaava Hell Bells, Let Me Put My Love Into You ja You Shook Me All Night Long. Kaikkiaan voidaan todeta levyn olleen minulle selkeästi positiivinen yllätys, sillä olin aina lokeroinnut yhtyeen yhden tempun ihmeeksi, jolla ei lopulta olisi hirveästi annettavaa. Tarkennetaan vielä, että tälläkään levyllä bändi ei siis uusia temppujaan esittele, mutta sen ainoan se esittää niin mukaansatempaavasti, etten voi kuin antautua.

Luultavasti levy kuulostaisi vielä paremmalta aamuyöstä kölviporukassa parhaan terän syöneessä kaljapöhnässä. Ilman kaljaa tai poikaporukkaakin levy ansaitsee kuitenkin seuraavat pisteet.

8/10