Herra A

Tämän viikon artisti ei herätä minkäänlaista ennakkofiilistä siitä, että minkälaista musiikkia on luvassa. Tämä siitä huolimatta, että The Allman Brothers on nimenä kummallisen tuttu. Tyhjältä pöydältä on aina mukava lähteä, eli eikun kuuntelemaan.

Levyn nimestä pystyi jo päättelemään, että kyseessä on live-musiikkia ja alkusävelet paljastavat lisää, eli genre on jazz ja blues-rock. Genreen live sopii enemmän kuin hyvin, vaikka yleensä etukäteen tuntemattomien bändien live-taltioinnit ovat omalla kohdalla harvoin iskeneet. Näissä yleensä yksittäiset kappaleet ovat toissijaisia, eikä tämä ole poikkeus. At Fillmore East soljuu sujuvasti korvien läpi aina albumin mittaisina annoksina, ja näin tämä on varmasti tarkoitettukin. Levy kuulostaa lähinnä kaveriporukan jamittelulta, mutta moisen edessä voi vain toivoa, että olisi itse ollut paikalla. Jokainen kuuntelukerta paransi elämystä, ja tunti suorastaan heilahti ohi levyn parissa.

Jazz menee yleensä ohi, mutta jos sellaista pitää tehdä, niin tehkää se ihmeessä näin. Levy soi varmasti jatkossakin, kun tekee mieli vain tuijottaa taivasta viskilasi kourassa.

9/10

Herra O

Allmanin veljesten rokkipumppu osuukin pitkästä aikaa lähemmäs niitä omia musiikkimieltymiksiä, vaikka artisti olikin minulle nimeä lukuunottamatta täysin uusi tuttavuus. Blues-rockin, southern-rockin ja improvisoidun jamittelun lokerosta löytyvä At Fillmore East on yhtyeen ensimmäinen live-julkaisu, joka ilmestyi jo kahden ensimmäisen studio-levyn jälkeen. Ilmeisesti levy on yleisesti rankattu yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi live-julkaisuksi.

Biisilistaa lähemmin tarkasteltuani ennakkofiilikset olivat hieman ristiriitaiset; vain seitsemän kappaleen levy pitäisi olla helppo pala sisäistää, mutta neljä kappaleista ylittääkin pituudellaan kymmenen minuutin rajapyykin, yhden keuliessa jo reilussa 20:ssä minuutissa. Ehkä tämä ei niin helppo levy olekkaan. Toisaalta progemiehenä pitkiin kappaleisiin tottuneena en tästä liiemmin pelästynyt, vaan laitoin innokkaana albumin soimaan. Ensimmäisestä kappaleesta lähtien yhtyeeseen liitetyt genremuotit oli täytetty, jopa hieman ylitse vuotaen. En (vielä) tiedä minkämuotoisia kappaleet ovat studiolätyillä, mutta livetilanteessa venyviä jamitteluita on varmasti tämän yhtyeen kohdalla odotettavissa. Ja mukavan letkeää kitarajammailuahan sielä olikin riittämiin.

Kappaleiden joukosta omaksi suosikikseni nousi albumin päättävä, noin 23-minuuttinen eepos, Whipping Post. Kyseinen kappale tuli pituudestaan huolimatta kuunneltua muita useammin vaikka muut eivät hirveän kauas jääneetkään. Läpi kappaleen (ja muuntenkin levyllä) kuuntelijalle tarjotaan virkistäviä nyansseja muista genreistä eikä tylsistymiselle jää sijaa.

Vaikka kokoelmien ja live-julkaisujen laittaminen tälle listalle on yleisesti ollut mielestäni hieman arveluttavaa, tämän liven sija listalla on kuitenkin oikeutettu, sen verran kovaa kamaa on levy täynnä. Tämän uuden tuttavuuden innoittamana tuleekin artistin muuta tuotantoa hankittua jostain, harmi vaan ettei niitä ole listalle mahtunut useampaa. Suosittelen.

Yhdeksän jamprovisaatiota.

 

Herra D

The Allman Brothers Band nimi ei sanonut minulle yhtään mitään ennen ensimmäistä kuuntelukertaa. Bändin nimikään ei oikein kertonut etukäteen, mitä tuleman pitäisi. Ensimmäisen biisin pyörähtäessä käyntiin ensivaikutelma oli yllättyneen positiivinen; bluesin suuntaan vahvasti nojaavaa rock-junttaa. Vaikka en kyseisen genren suurkuluttaja olekkaan, muutamat loistavat jamittelut ovat päässeet korkeille sijoituksille omien suosikkieni joukossa. Kaiken kaikkiaan lähtökohdat olivat siis enemmän kuin otolliset.

At Fillmore East on 7 biisin mittainen tuplalive, jota näkee ylistettävän kautta aikain parhaaksi rock-liveksi. Ihan hirveästi ei voi vastaankaan väittää, sillä sen verran hyvin veljekset Gregg ja Duane veivaavat yhdessä pitkiä jamittelujaan. Vaikka levyn tekninen suoritus kuulostaa omaan korvaan hyvältä, levyllä on silti mukavan ilmava tunnelma, jota olisi luultavasti mahdotonta saavuttaa studio-olosuhteissa.

At Fillmore East ei kuitenkaan ollut omalla kohdalla niin helppo levy, kun olisi ehkä alkuun luullut. Ensimmäisen kuuntelukerran puolivälin jälkeen alkoi iskeä pieni puutuminen 20 minuuttiin venyvien biisien kohdalla. Puutumista seurasi pettynyt tunne siitä, että eikö tämä nyt tämän parempaa sitten lopulta ollutkaan. No, onneksi ei ollut, sillä eräänä aurinkoisena aamuna toimistolla levyä kuunnellessa se sitten kolahti. Tunne oli hassu, sillä tuntui että mielipide koko levyä kohtaan muuttui lähes päinvastaiseksi yhdessä hetkessä. Tämän valaistumisen jälkeen pitkät jamittelut alkoivat maistua ja jalkakin alkoi huomaamatta heilua työpöydän alla.

Voisin kuvitella, että At Fillmore East on niitä levyjä, jotka jakavat kuulijansa helposti kahteen eri leiriin. Levyä ei kuitenkaan kannata tyrmätä heti ensikuulemalta sillä se saattaa vaatia hieman aikaa kypsyäkseen kuulijan mielessä. Toivottavasti muutkin kokevat levyn äärellä samanlaisen heräämisen kuin allekirjoittanut.

9/10