Herra A

Vaikka The Who on soinut stereossani muulloinkin kun CSI-jakson alkumusiikina, on Tommy täysin uusin tuttavuus. Kun pienen googlailun jälkeen selviää että levy on monella rock-oopperoiden klassikkolistalla yhdessä Pink Floydin The Wallin ja Queensrÿchen Operation Mindcrimen kanssa, itse levyä odotti lähes pelonsekaisin tuntein. Päätin ensiksi muutaman kerran kuunnella levyn läpi kiinnittämättä ilman kummempaa huomiota itse tarinaan ja nauttia levyn äänimaailmassa. Itsenäisinä kappaleina edukseen erottui 1921, Chirstmas ja The Acid Queen jotka tuntuivat toimivan varsin ilman hyvin tietämättä niiden ympärillä pyörivää sanomaa

Kun käsissä oli myös vuoden 1975 elokuva, päätin tutustua itse tarinaan sen kautta. Leffan edetessä alkoivat tutut melodiat löytää kontekstinsa, eikä tarina ollut läheskään niin hapokas kun aluksi pelkäsin (vai miltä kuulostaa kuurosokea poika joka osaa pelata flipperiä?), tosin siihen oli tehty muutama varsin merkittävä eroavaisuus itse albumiin nähden. Tämän jälkeen varsinainen levy aukesi allekirjoittaneelle huomattavasti täysin eri tavalla - kappaleet olivat osa tarinaa, ja sanat kuuli ilman sen kummempaa keskittymistä. Moinen on itselleni varsin harvinaista, jopa monet erot leffan ja levyn välillä huomasi heti.

Kokonaisuutena varsin miellyttävä kokemus jota voi kuunnella jatkossakin hyvillä mielin. Onko levy parempi kuin The Wall tai Operation Mindcrime? Ei,  pääsi mukavan lähelle.

8/10.


Herra O

Vaikka The Who oli jo ennestään tuttu, en ollut kuitenkaan kuullut tätä levyä. Miksi? Miten ihmeessä olen onnistunut missaamaan näinkin loistavan albumin? Ja jos omin avuin en ollut tätä löytänyt, miksi kukaan ei sitä ole minulle osannut suositella?

Tompan äänimaisema on maalattu kauniin kirjavaksi sitä kuitenkaan tukahduttamatta. Ikäisekseen tuotokseksi levyllä on mukavan raikkaat soundit ja rock-oopperalle olennaiset kuoro-osuudet yksinkertaisesti vain toimivat. Edellisten viikkojen kuunteluista poiketen lähdinkin tutustumaan tähän albumiin lyriikoiden kautta, ja kun kyseessä oli kuitenkin teemalevy, tuntui se luonnolliselta ratkaisulta.

En voi muuta sanoa kuin että todella vaikuttava teos. Tarina on mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Välillä ehkä hieman "hapokas", mutta rikastaa sopivasti muita progressiivisia elementtejä. Ja kuten omasta henkilökuvauksestani moni saattaa arvata, oloni oli ensimmäisestä biisistä lähtien varsin kotoisa.

Tulipa positiivisen kuuntelukokemuksen innoittamana hankittua myös -75 ilmestynyt musikaalikin, jota en valitettavasti vielä ehtinyt katsomaan. Mielenkiintoisia näkökulmia se olisi varmasti tarjonnut ja ymmärtääkseni jotain muutoksia itse albumin tarinaan verrattuna oli tehty. Ne olisi ollut mukava nähdä ja tuoda jotain mielipidettä näistä ratkaisuista tämän arvostelun yhteyteen. No, ehkä joskus paremmalla ajalla sitten.

Vaikka annan yleensä arvostelemilleni levyille todella harvoin täysiä pisteitä, tovin pohdittuani ei mieleeni tullut yhtäkään negatiivista ajatusta enkä keksinyt yhtään syytä miksi tämä albumi ei ansaitsisi täyden kympin leimaa. Siispä voinkin suositella tätä lämpimästi kaikille "edistyneemmän" rock-musiikin ystäville.

[Mr. O's seal of approval]

10/10


Herra D

Rock-ooppera kuulostaa konseptina paperilla varsin huonolta idealta, mutta aina silloin tällöin on mukavaa huomata olevansa väärässä. Ennen tätä levyä The Who oli minulle tuttu vuoden 1970 Isle of Wightin keikalta, jonka energinen ja rokkikukkoilun täyteinen esitys vaikutti heti ensi näkemältä. Tämän lisäksi olin kyllä tietoinen Tommysta, mutta jostain syystä en vain koskaan tullut kuunnelleeksi sitä, mikä näin jälkikäteen ajateltuna on ollut melkoinen harmi.

Mutta jaarittelut sikseen ja itse asiaan eli ehdottomasti yhteen kaikkien aikojen parhaista rock-oopperoista.

Musiikinsa puolesta levy oli hyvin helposti lähestyttävä. Se on täynnä hyviä melodioita ja tarttuvia rock-riffejä, jotka jäävät pelottavalla varmuudella soimaan päässä. Töissä levyä kuunnellessa huomasi jatkuvasti kääntävänsä lisää ääntä kuulokkeisiin ja naputtavansa näppäimistöä biisien tahtiin työkavereiden riesaksi. Levyn biiseistä parhaiten jäivät itselle mieleen loistavat Sparks, The Acid Queen, Pinball Wizard sekä We're Not Gonna Take It.

Jos allekirjoittaneeseen kolahtivat levyn biisit, niin kolahti myöskin sen tarina. Vaikka se ei sisällöllisesti kilpailekkaan samassa sarjassa viime viikkoisen Bob Dylanin kanssa, niin sen täysin epäkaupallisen villi ja pähkähullu asenne eivät voi kuin ihastuttaa. Markkinointiosastoa ei ole päästetty uhraamaan taiteellisuutta markkinatalouden alttarilla, kun tarinan päähenkilöksi on päätetty valita lopussa kulttijohtajaksi nouseva kuuromykkäsokea flipperikuningas, jota mustalaishuora yrittää parantaa hapolla samalla kun tämän setä käyttää häntä hyväksi. Hyvän musiikin tarvitse siis olla aina niin kuoleman vakavaa.

Jos minulta kysytään, niin mielestäni tästä ei enää klassinen brittiläinen rock parane. Tämä levy kuuluu ehdottomasti samaan joukkoon Led Zeppelinin tai Pink Floydin parhaimpien kanssa. Omalla viehettävällä tavallaan se onnistuu synkästä ja sekopäisestä tarinastaan huolimatta olemaan kevyen popahtava ja tarttuva levy.

Täysosuma.

10/10