Herra A

Varsin yllättävää että näinkin kauan kesti ennen kuin iski punk vastaan. The Clash on ennestään varsin tuttu ja vaikka ei olisikaan, genre "punk" riittää kuvaamaan täydellisesti mitä tuleman pitää. Lyhyitä piisejä, asennetta, poliittista sanomaa ja joillekin kokonainen elintapa. Vähän soitetaankin siinä sivussa.

Muutaman kuuntelukerran jälkeen pitää täysin ilman yllätystä todeta että The Clash (levy) on varsin punk. Homma kuulostaa siltä kuin se on nauhotettu autotallissa vain naapureita ja valtaapitäviä ärsyttäkseen. Eikä kyllä muuta halunnut tai voi toivoakaan tällaiselta musiikilta. Sanoitukset ovat kuin iskulauseita työttömyydestä, sodanvastaisuudesta, anarkismista, milloin mistäkin. Vaikea niistä on oikein muuta sanoa kuin että kuvastavat mitä englannissa tuohon aikaan tapahtui Clashin näkökulmasta. Näin jälkikäteen on todettava että sanat ovat kenties tehoaan menettäneet sillä ne eivät saisi meikäläistä kyllä barrikaadeille. Levykokonaisuus on sen verran punk on että nostan esiin vain Janie Jonesin ja Career Opportunities kappaleet, jotenkin ne viehätti myös musiikillisilta ansioiltaan.

Eikös se niin ole että jos pändin meinaa perustaa mutta ei osaa soittaa niin punkilla sitten aloitetaan. En kyllä The Clashia aikaan saisi vaikka vähän treenaisinkin. Hämärässä nuoruudessa tuli jonkin verran punkkia kuunneltua joten tämä meni vähän vanhan kaavan mukaan ilman että sen kummemmin irtosi kiksejä mihinkään suuntaan. Punk-genren esittelylevynä varmasti toimii erinomaisesti.

6/10.

Herra O

Listan ensimmäinen punk-rock -yhtye The Clash oli jälleen näitä itselle tuntemattomampia bändejä vaikka jokunen biisi olikin ennestään tuttu. Ja kyllähän se punk tästä melko selkeästi läpi puskikin. En ole varmaan ainoa, joka on nuoruudessaan kuunnellut punkia jossain määrin, enkä usko myöskään olevani ainoa joka on jättänyt samaisen genren kuuntelun juuri niihin nuoruuden kokemuksiin.

Mutta eihän tätä nyt suoraan voikkaan verrata johonkin räkäiseen suomi-punkiin. Bändin kapinallinen asenne ja joissain kappaleissa suoranainen raaka voima erottuvat selkeästi edukseen. Yhtyeen debyytille ja nimikkolevylle on lisäksi onnistuttu sisällyttämään myös muita genrejä; pari svengaavaa rockabilly-rallia ja puhtaasti rock 'n roll -vetoiset kappaleet olivat todella virkistäviä muuten varsin suoraviivaisessa punk-mäiskeessä. Mainittakoon, että kuuntelemani albumi oli jenkkiversio, joka poikkeaa alkuperäisestä muutaman kappaleen kohdalla.

Itse tuli jätettyä punk aikanaan kappaleiden yksinkertaisen kaavan takia ja muutenkin genrellä oli minulle hyvin vähän tarjottavaa. Mutta tätä levyä kuunnellessa täytyy taas todeta, että hyvä biisi voi ja saakin olla yksinkertainen. Huomasin nytkyttäväni päätäni parinkin kappaleen tahdissa, joista mainittakoon nyt ainakin London's Burning sekä samaisen reaktion aiheuttanut I Fought the Law, joka olikin tällä albumilla se ainut aikaisemmin kuulemani kappale. Biisi tempaisee mukaansa heti alusta lähtien ja nousi mielestäni levyn selkeästi parhaaksi kappaleeksi.

Uudemman sukupolven punk-yhtyeet aiheuttavat itsessäni nykyään lähinnä inho-reaktiota ja sen takia lähdinkin melko varovaisesti tätä levyä kuuntelemaan. Mutta myönnettävä on, vanhemman koulukunnan edustajana The Clash suoriutuu testistä mallikkaasti ja jälleen on kumottu yksi ennakkoluulo, ainakin tämän genren tapauksessa vanhempien edustajien kohdalta. Tämän myötä pitänee tutustua lajin toiseen suureen nimeen, Sex Pistolsiin jossain vaiheessa. Uudemmat yhtyeet jätän kuitenkin edelleen omaan arvoonsa.

Seitsemän työtöntä anarkisti-muusikkoa

Herra D

Kun puhutaan punkista, ensimmäinen bändi, joka tulee mieleeni on ehdottomasti Sex Pistols. Jos sen voidaan sanoa olleen ensimmäinen varsinainen brittiläinen punk-bändi, The Clashin voidaan kuitenkin sanoa määritelleen koko genren. Tämän viikon levynä oli tämän vuonna 1976 perustetun punk-jyrän debyyttialbumi The Clash. Tai no, korjataan heti kärkeen, että itse kuuntelin epähuomiossa kyseisen levyn US-julkaisua, jonka kappaleet poikkeavat hieman alkuperäisestä. Huomasin virheeni sen verran myöhään, etten ehtinyt enää alkuperäistä julkaisua kuunnella. Toisaalta jenkkiversioon vaihdettuja biisejä pidetään yleisesti paljon vahvempina kuin niiden korvaamia, joten ainakaan allekirjoittanutta tämä pieni muutos ei haittaa, vaikka monen puritistin mielestä kyseessä onkin vesitetty versio.

The Clash ei ollut minulle täysin tuntematon yhtye ennen tätä viikkoa. Muistelisin, että olen kuunnellut ainakin heidän London Calling levyään muutamaan otteeseen muutamia vuosia sitten. Vielä silloin en tajunnut bändiä edes yhdistää punkkiin, sillä sen verran vahvasti levyiltä kuuluvat myös reggae, dub ja rockabilly. Lisäksi klisee punk-yhtyeiden soittotaidottomuudestakaan ei pidä The Clashin kohdalla paikkaansa, vaikka sitä yritetäänkin ajoittain piillottaa lo-fi soundeihin ja tarkoituksellisen huonoon tuotantoon.

Vaikka levyn kokonaisvaikutelma saattaakin olla hieman karkea, sen sisältö on täysin toista maata. Levyn kappaleet risteilevät saumattoman oloisesti eri musiikkityylien välillä samalla kun sanoituksissa otetaan kantaa muun muassa levy-yhtiöihin, virkamiehiin, työttömyyteen ja U.S.A:han; vaikka aiheet vaihtelevat, niitä leimaa selkeä kantaaottavuus. Ja mikäpä siinä on omaa vallankumousta järjestäessä, kun soundtrackina on näin loistava levy. Minkään yksittäisen biisin suositteleminen on todella vaikeaa, sillä levyn biisit ovat kaikki uskomattoman tarttuvia ja toisaalta niin erilaisia keskenään, että niiden keskinäinen vertailukin on tietyllä tapaa hankalaa.

Aiemmin olen mieltänyt punkin lähinnä kiljupöhnäisenä turhana räyhäämisenä, jolla ei ole ollut oikein mitään tekemistä musiikin kanssa. Ei tämäkään levy viellä Antti-Anarkistien osakkeita liikaa nosta, mutta antaa kuitenkin toivon siitä, että tuollakin saralla säännön vahvistavia poikkeuksia löytyy. Jos siis vihaat punkkia etkä voi kuvitella siitä koskaan pitäväsi, anna The Clashille kuitenkin mahdollisuus, sillä sen verran painokkaasti, mutta tarttuvasti, saarivaltion maailmanparantajat asiansa esittävät.

8/10