Herra A

Led Zeppelinin tutuista sävelistä päästäänkin sitten taas itselleni tuntemattoman artistin pariin. Otis Redding on nimenä vain etäisesti tuttu mutta kappalelista näyttää epäilyttävän tutulta. Onko nuo kaikki sen tekemiä?

Ei ne ole. Coveria on suuntaan ja toiseen joista ensimmäinen on Respect jonka maintsinkin jo Arethan levyn arvostelun yhteydessä.Pakko sanoa että tällä kertaa cover on paljon, paljon parempi kuin tämä puhditon alkuperäinen. Jotenkin se voima puuttuu tästä Otiksen versiosta täysin. Seuraava mainitseminen arvoinen cover on My Girl jonka muistin oikein The Temptationsin kappaleeksi, mutta tämä cover ei sentään täysi susi ole. Meno jatkuu samanlaisena: kaikille on varmasti tuttuja mm. Wonderful world (Sam Cooke), Rock Me Baby (BB King) ja Satisfaction (Rollarit).

Jotenkin jäi tyhjä arpa käteen. Otis ei omaan korvaan sovi niin hyvin että nämä coverit mitenkään erityisen hyviä olisivat olleet, eikä omat kappaleet mitenkään päätä huimanneet. Ei kyllä tästä jäänyt mitään matkaan jonka vielä ensi viikolla muistaisin.

5/10


Herra O

 Tämän viikon artisti ei ollut minulle ennestään tuttu, eikä tunnu olevan vieläkään. Otis Reddingin kolmas studioalbumi Otis Blue on nyt tahkottu läpi kuluneen viikon aikana jokusen kerran ja sanottavaa jäi kovin vähän.

Mutta mistähän tämä nyt sitten johtuu? Reilun puolen tunnin rykäisy on ohitse hetkessä ja koska tarttumapinta jää melko vähäiseksi, eikä albumi pyydä välittömiä uusintakuunteluita, levyn biisit katoavat unholaan yhtä nopeasti kuin levy oli kuunneltu läpi. En nyt sano että Reddingin soul olisi mitenkään huonoa, se ei vaan nosta päätään muiden joukosta ja tyylilajia vähemmän kuuntelevalle se ei välttämättä ole hyvä asia.

Koska oikeastaan yksikään kappale ei jäänyt viikon jälkeen mieleen, en usko, että Reddingin muukaan tuotanto olisi mitenkään järisyttävää. Myönnettävä on, soul ei ole minun heiniäni, muutamia kohtalaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Vaan mistä sitä tietää vaikka joku pääni kääntävä tekele tulisi vielä myöhemmin vastaan, tämä ei ole kuitenkaan se. Mutta mitäpä sitä väkisin enempiä suoltamaan. Ei vakuuttanut.

Viisi unohtunutta pistettä.

Herra D

Otis Redding kuului siihen kategoriaan, jossa artistin nimi oli etäisesti tuttu, mutta en pystynyt varmasti nimeämään yhtään hänen tunnetuksi tekemäänsä kappaletta. Hämmästys olikin melkoinen, kun Otis Blue levyn laittoi ensimmäistä kertaan soimaan ja levyn tajusi olevan pullollaan toinen toistaan tutumpia biisejä. Nopea googletus kuitenkin paljasti suurimman osan näistä kappaleista covereiksi, mikä on sinänsä sääli tällaisella listalla. Hauskana yksityiskohtana voidaan kuitenkin mainita Redding originaali Respect, joka on leimaantunut suuren yleisön korvissa täysin Aretha Frankliniin.

No, levyä arvostellessa tarvitsee kuitenkin pitää mielessä, mihin maailman aikaan se on tehty ja kuinka yleisiä kappalelainat ovat silloin olleet. Kun tämän asian ylitse pääsee, voi keskittyä rauhassa siihen miltä levy kuulostaa. Koska kyseessä on soul-levy, tunnelma ja musiikin sielukkuus on syytä nostaa yksittäisiä kappaleita tai niiden alkuperäisiä säveltäjiä korkeammalle prioriteetille.

Ja mitä Otikseen tulee, hän hoitaa pisteet kotiin. Hänen karhea ja aneleva tyyli onnistuu vangitsemaan levylle jotain, mitä esimerksi Arethan levyiltä jäin kaipaamaan. Lisäksi levyltä löytyvät originaalit osoittivat tämän vasta 26-vuotiaana kuolleen nuoren miehen potentiaalin myös säveltäjänä. Levyä kuunnellessa on helppo kuulla, kuinka paljon enemmän annettavaa Otiksella olisi vielä ollut ilman traagista lento-onnettomuutta.

Kappaleiden joukosta voisi nostaa esiin iki-vihreät rakkauden tunnustukset My Girl ja Wonderful World, Rolling Stones laina (I Can't Get No) Satisfaction sekä alkuperäisversio Respectistä. Parhaiten levy kuitenkin toimii kokonaisuutena ei niinkään yksittäisten kappaleiden ja teemallisen kokonaisuuden vaan tunnelmansa vuoksi. Suositellaan nautittavaksi yksin tai seurassa pimenevissä syysilloissa teen tai viinin kera.

7/10