Herra A

Zeppelinin sävelistä päästäänkin sitten taas uuden tuttavuuden pariin. Curtis Mayfield on nimenä vain etäisesti tuttu, mutta genren kyllä jo aavistaa. Play-napin painaminen on viime viikkoista huomattavasti suuremman työn takana, mutta ehkäpä Curtis yllättää. Olisko Superfly listan ensimmäinen hyvä funk-levy?

Ei. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen mielessä on vain kuva mustasta miehestä kävelemässä takakenossa pitkin New Yorkin katuja ilman, että itse musiikki olisi mitenkään pääosassa. Näin siis jo ennen, kun Wikipediasta lunttasin että kyseessä todella on moisen elokuvan soundtrack. Kun useampi kuuntelukerta ei mielikuvaa miksikään muuta, on vain todettava ettei levy iske millään tasolla. Ainoa kappale jonka huomenna pystyn vielä nimeämään on Freddie's Dead, ja sekin poistuu nopeasti soittolistalta jahka listalla päästään seuraavan artistin kimppuun. Muuten mennään kaulaa myöten funk-suossa.

The Whon Tommyn yhteydessä katsastin levyn elokuvaversion ja se lisäsi levyn arvostusta entisestään. Superflyta en ole nähnyt eli arvoitukseksi jää olisiko levy jotenkin eri tavalla iskenyt, mikäli tämän soundtrackin olisi kontekstissaan nähnyt. Nyt funk pitää maineensa.

4/10

Herra O

Pienten kuunteluteknisten ongelmien jälkeen sain vihdoin tarpeeksi kuuntelukertoja, artistina minulle ennestään tuntemattoman, Curtis Mayfieldin  Superfly-albumista. Nimi oli kuitenkin jostain tuttu, eikä tyylisuuntaa tarvinnut levykannen perusteella sen kummemmin arvailla: soulia/funkiahan sieltä kajareista pärähti soimaan. Pieni wiki-taustaselvittely lisäsi hieman mielenkiintoa viikon artistia kohtaa, kovin vaiherikkaalta Mayfieldin biografia näytti. Mainittakoon vielä, että albumi toimii soundtrackina samannimiselle blaxploitaatio-leffalle. Pitänee kaivella jostain, huvittavia kun yleensä tuppaavat olemaan.

Itse albumi lunastaa helposti wikin alustamat odotukset, multi-instrumentalisti pistelee levyn täydeltä parastaan (tai no, mistäpä minä siitä parhaasta tietäisin, kun en muita levyjä ole vielä kuunnellut). Vakuuttava kokonaisuus kuitenkin, eipä tainnut levyllä yhtään muita selkeästi heikompaa kappaletta ollakkaan. Harmi sinänsä, ettei sadan parhaan joukkoon mahtunut muita jenkkifunkkarin tuotoksia, ihan mielellään tätä kuuntelee. Sanoitukset eivät liiemmin iskeneet ja en niihin muutenkaan pahemmin keskittynyt. Sinänsä itseäni ihmetyttävä seikka, onhan kyseessä kuitenkin konseptialbumi ja nämä ovat yleensä tavalla tai toisella kiinnostavia. Luultavasti en vaan jaksanut pitää köyhyys/huumeiden väärinkäyttö -aihetta kovin mielenkiintoisena, liikaa tullut vastaan jo niitä.

Raidoista ehkä hieman muita parempana nostan albumin nimikappaleen, joka päättää vajaan 40 minuuttisen lätyn jättäen pienen näläntunteen jälkeensä. Pari kertaa pitikin kuunnella albumi useamman kerran putkella läpi. Kokonaisuutena positiivisesti yllättänyt albumi, jota kelpaa suositella ja soitella vastaisuudessakin.

Kahdeksan ...pistettä.
Herra D

Jälleen kerran albumi, joka ei paperilla juuri luottamusta herätä: konsepti-soul/funk-soundtrack b-luokan halppis blaxploitation leffaan jonka menestykseen levy-yhtiön johto uskoi kuin ateisti Jeesuksen toiseen tulemiseen. Curtis Mayfield ei kuitenkaan antanut pienten esteiden haitata ja sen verran hyvin herra onnistui samannimiseen leffaan sävelletyn Superfly-albumin kanssa, että kirjoitan siitä arvostelua tähän blogiin.

Koska jälkiviisaus on niin helppoa, voidaan helposti todeta Mayfieldin olleen oiva valinta työhön. Musikaalisten ansioiden lisäksi hän on onnistunut ottamaan kantaa kirjoittamalla aikalaiskuvauksen elokuvan aihepiiriin. Liika moralisointi ja ylilyönnit ovat saaneet antaa tilaa enemmänkin tilanteen toteavalle tekstille. Itse koen tämän ainoastaan positiivisena, sillä olen (virheellisesti?) assosioinnut kyseisen musiikkityylin enemmänkin ooh-yeah-work-it-now-hit-me -linjalle.

Entäpä sitten itse musiikki. Levy on pullollaan varsin maukkaan kuuloista soulin ja funkin yhdistelmää... mutta mutta. Tätä blogia kirjoittaessa olen ehtinyt jo muutamaan otteeseen tutustumaan sekä soulin että funkin parempiin luentoihin, mutta se jokin joka todella innostaisi minua ja nostaisi albumit huippupisteisiin tuntuu jäävän joka kerta puuttumaan jollain tapaa. Tämä ei ole taaskaan moite levyä kohtaan; se sisältää monia hyviä biisejä joista voidaan nostaa esille vaikkapa Pusherman ja Freddie's Dead. Niin hyviä kuin molemmat ovatkin, täysiin pisteisiin kumpikaan ei kuitenkaan valitettavasti yllä.

Superfly kuuluu ilmeisesti siihen hyvin niukkalukuiseen elokuvasoundtrackien joukkoon, jotka ovat tuottaneet enemmän kuin varsinainen elokuva. Superflyn kohdalla tätä ei ole vaikea uskoa eikä ainoastaan elokuvan aiheen sekä toteutuksen perusteella. Hieman haikeaa ja aavistukseen synkkääkin menoa vakavamieliseen suuntaan viedyn aihepiirin ympärillä.

7/10