Herra A

Jos Frank Sinatra oli nimeltään varsin tuttu nimi, Sly and the Family Stone ei sanonut mitään ennen kuin aloitti kuuntelun. Levyä sanotaan funk-genren aloittajaksi, ja jos se minusta olisi kiinni, olisi voinut olla myös lopettaja. Muutaman kuuntelukerran jälkeen levystä kyllä hyvin irtoaa se mitä sillä yritetään sanoa, mutta en oikein keksi mielentilaa jossa tällaista musiikkia haluaisin kuunnella. Vaihtelua sentään löytyy,  Thank You For Talkin' To Me Africa tai Poet menisi varsin hyvin 70-luvun pornon taustamusiikiksi, ja hittikappale Family Affair tai Brave and Strong vaikkapa vanhojen Shaft-leffojen taustalle.

There's A Riot Goin' On lienee ensimmäinen funk-levy jonka kuulen, ja jäänee viimeiseksi mikäli listalla ei niitä lisää ole. Jos Sinatra oli harmitonta taustakohinaa, tämä saa käden hakemaan kanavanvaihtonappia. Ei minun juttuni.

4/10

Herra O

Tällä viikolla arvostelun kohteena oli minulle täysin tuntematon yhtye, Sly & The Family Stone. Pienehkö wikipedia-visiitti parin kuuntelukerran jälkeen kertoikin sitten mikä tämä yhtye on miehiään - ja naisiaan.

Alkumetreillä kävi selväksi mikä levyn tarjonta on ja parin biisin jälkeen musiikki siirtyikin jo laiskan huomioni kohteesta pelkästään taustamusiikiksi. Myös parilla seuaavalla kuuntelukerralla levyn loppupuolisko jäi pääasiallisesti harmillisen vaisuksi.

Biiseistä mieleen jäikin sitten yllättäen pari ensimmäistä kappaletta sekä levyn toiseksiviimeinen kappale, Runnin' Away. Tämä kappale laittoi minut hymyilemään joka ikinen kuuntelukerta ja nousikin biisien joukosta lempikappaleekseni.

Mutta eihän tämä loppujen lopuksi mitenkään huono levy kuitenkaan ole vaikka sillä ei minulle juuri sen enempää tarjottavaa ollutkaan, ja vaikka en oikeastaan pidä itseäni soul-musiikin ystävänä, musiikki on mukavan leppoisaa eikä häiritse esimerkiksi työntekoa. Työpäivinä ja -matkoilla minä tätä pääasiassa kuuntelinkin.

Tästä levystä paistaa selkeästi 70-luvun rento meininki tavalla jos toisella, ja kyllähän tätä ehkä tulee soitettua joskus tulevaisuudessakin. Todennäköisesti tämä levy on kuitenkin kavereiden seurassa pienen tissuttelun ohessa kuunneltuna parhaimmillaan.

Seitsemän hassutupakkaa kymmenestä.

Herra D

Viime viikkoisen hitaan aloituksen jälkeen odotin mielenkiinnolla millaista funkia Sly perheineen pystyisiä tarjoamaan. Ennen ensimmäisiä nuotteja mielessä häilyi mielikuva George Clintonin rastat lainanneesta James Brownin pikkuveljestä ähkimässä raamatun sanaa torvisektion piiskatessa illan saarnaa yhä uusiin korkeuksiin. Vaan niinpä Sly tuli ja yllätti kiviensä takaa. Musiikki ei ollut lainkaan sellaista hikistä ja  energistä vääntöä mitä olin odottanut. Vääntöä levyltä löytyi metrisen jakoavaimen verran, mutta koko levyn ajan se tuntui ikään kuin piilottelevan häilyen hieman synkän fiiliksen takana houkutellen kuulijaa luokseen kuiskaillen.

Olen viikon aikana vaihtanut mielipidettäni levystä joka kerta kun se olen ehtinyt kuunnella. Tuntuu, että kyseessä on juuri niitä levyjä, jotka on kuunnelta uudestaan ja uudestaan, ennen kuin ne uskaltavat paljastaa kaiken kuulijalleen. Aluksi levy kuulosti varsin tylsältä tunkkaisine soundeineen, mutta pikkuhiljaa Sly on onnistunut tartuttamaan levyn grooven myös minuun, vaikkei funk ihan napakymppiin osukkaan musiikkimakuni osalta.

8/10