Herra A

On hieman yllättävää, että maailman kuuluisin artisti odotutti itseään aina sijalle 55 asti. Varsinkin kun tämän jälkeen saadaan sitä toista ja ainoata odottaa melkein loppuun asti. Ei Kuningas Elvis mitään esittelyjä kaipaa, eli eikun itse levyn kimppuun. Itselleni ensimmäiset muistot herrasta ovat joskus pimeältä 80-luvulta, kun jotain vinyyliä vingutettiin lähes puhki asti.

Ensimmäisenä levystä puskee päälle sen jo kunniotettava yli 50 vuoden ikä. Jälki on hieman karhea, eikä Elvis oikein kuulosta samalta kuin sitä mielessään etukäteen muisteli. Tämä ei kuitenkaan kauheasti haittaa, sillä Elvis on Elvis vaikka voissa paistaisi. Vaikka osaa kappaleista ei varmasti ole aikoihin, jos koskaan, kuulllut, niin silti ei ole mitään epäilystä siitä, etteikö itse Kuningas olisi ratissa. Ikivihreitä on levy puolillaan ja viimestään siinä vaiheessa kun Blue Suede Shoes lähtee soimaan, alkaa jalka pakostakin väpättämään musiikin tahdissa ja näkee mielessään Elviksen lavalla lantiotaan keikuttamassa. Tätä sarjaa jatkaen levyllä on myös sellaiset varsin kuuluista sellaiset vetäisyt, kuten Tutti Frutti tai I'm Gonna Sit Right Down And Cry.  Näiden rockabilly settien vastapainoksi levyllä on runsas anti balladeja, jotka kyllä menevät itseltäni hieman ohi. En tiedä onko ajan hammas vai mikä purrut, mutta Elviksen uikutus kuulostaa lähinnä huvittavalta.

Levy tarjosi just sitä mitä kuvitteli etukäteen, eli vanhaa Elvistä. Ei pety, mutta ei kyllä mitenkään yllättänytkään.

7/10

 

Herra O

Listan ensimmäinen Elvis-albumi olisi seuraavan arvostelun kohteena ja hieman pitkäksi venähtäneen joulutauon aikana se tulikin kahlattua läpi useasti ja sopivan harvalla kuuntelutiheydellä. Tuotoksen ehti sisäistämään riittävän hyvin ja olihan se kaikin puolin hyvä albumi juuri tähän väliin. En ole koskaan pitänyt "Kuningasta" erityisen huonona mutta en myöskään mitenkään loistavana artistina, eikä se oman musiikkimaun kapeaan lokeroon ole tahtonut mahtua. Tähän albumiin tarkemmin tutustuttuani mielipide kaatuu lievästi positiivisempaan suuntaan.

Kahdeksallatoista, keskimäärin reilun kahden minuutin mittaisella vedolla meikäläinen pysyi mukana läpi levyn vailla tylsitymisen merkkejä. Useaan otteeseen tuli huomattua polkevansa tahattomasti jalalla tahtia svengaavien rallien mukana, enimmäkseen tutumpien hittikappaleiden aiheuttamana. Blue Suede Shoes, Heartbreak Hotel ja I'll Never Let You Go mainittakoon helpoiten mieleenjäävinä kappaleina.

Kuten mainitsemani positiivisen puolelle kääntynyt mielipide nostaa myös odotuksia listan toista Elviksen lättyä kohtaan vaikka matkaa siihen vielä onkin. Noin yleisesti olin kuitenkin kovin yllättäynyt, että sadan parhaan joukkoon ei ollut useampaa levyä mahtunut. Nimikkoalbumi on kuitenkin näin Elvis-nyypän mielestä varsin sopiva tutustumisalbumi, eikä näin jälkikäteen tuumailtuna tule juurikaan maininnan arvoisia huonoja puolia mieleen. Rock.

Seitsemän svengikuningasta

Herra D

Nopeasti mietittynä tähän mennessä listalla on taidettu jo tutustua kaikkiin populäärimusiikin suuriimpiin yhtä lukuun ottamatta. Onkin jo siis aika toivottaa Kuningas tervetulleeksi taloon ja pistää artistin nimeä kantava debyytti Elvis Presley soimaan.

Levyn arvostelu sattui sopivasti yksiin eilen TV:stä tulleen Walk The Line -elokuvan kanssa. Vaikka elokuva keskittyykin Johnny Cashin elämään ja uraan, elokuvasta saa kuitenkin käsityksen tuon aikaisesta musiikkibisneksestä ja sivutaanpa myös Elvistäkin muutamaan otteeseen. Varsinkin elokuvan äänityskohtauksia katsoessa oli helppo kuvitella, kuinka tämän viikkoinenkin levy on aikoinaan narulle pistetty ilman sen suurempaa ihmettelyä. Levyä kuunnellessa tämän todellakin huomaa, sillä parhaimmillaankin bändi kuulostaa lähinnä keskivertoa hieman paremmalta harrastelijaporukalta. Mutta entä sitten?

Levyn pointti ei ole virtuoosimaisessa musisoinnissa vaan vasta läpilyöntiä tekemässä olleessa rock'n'rollissa, joka tarjosi teineille tämän päivän näkökulmasta melko turvallista kapinaa sekä vanhemmille jotain paheksuttavaa. Kun ikuisen rakkauden sanoman lähettilääksi oli löydetty sopivan komea nuori kaveri, joka osasi laulaa, heiluttaa lanteitaan, nostaa huuliaan ja kiittää yleisöään, loppu olikin historiaa.

Elvis Presley on oman aikansa outolintu, sillä yleensä levy-yhtiöt julkaisivat rock'n'rollia lähinnä teineille tarkoitettuina singleinä, mutta Elviksen läpimurtohitin Heartbreak Hotelin menestyksestä rohkaistuneena levy-yhtiö päätti ottaa pienoisen riskin ja julkaista kokonaisen LP:n. Kaikki levyn 12 kappaletta ovat lyhyitä ja suoraviivaisia eivätkä ne todellakaan tarjoa kuulijalle mitään krumeluureja. Onneksi tämä koskee myös varmasti kaikille tuttuja Elviksen manööverejä, jotka pysyvät ilahduttavan usein poissa kuuluvista. Hirveän paljon muuta kappaleista ei olekaan sanottavaa. Musiikillisesti ne eivät enää meidän aikana tarjoa mitään uutta tai ihmeellistä ja lisäksi sanoituspuolellakin ollaan melko tukevasti Suosikin kirjepalstan ongelmakentän parissa.

Tästä kaikesta voisi kuvitella ettei levy olisi kovin hyvä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä tavalla tai toisella monet levyn kappaleista onnistuivat olevaan tarttuvia. Levyä kuunnellessa onnistuin monesti yllättämään itseni heiluttelemasta jalkaa musiikin tahtiin tai hyräilemästä kappaleiden sanoja.

Kuninkaan ei siis tarvitse poistua rakennuksesta aivan häpeissään.

6/10