Herra A
Varsin ripeään tahtiin jo kolmas Zeppelin-albumi listalla aiheuttaa tällä kertaa varsin hämmentyneen olon. Miten tämä jo nyt tulee listalla vastaan?
Levystä lähes kaiken oleellisen kertookin jo se, että se sisältää sellaisen kertakäyttöhitin kuinStairway To Heaven - kappaleen, joka löytyy lähes jokaisen "kaikkien aikojen kappale"-listan kärkipäästä. Ja kun tämän ympärille on kerätty muita aivan käsittämättömän hienoja kappaleita, kuten The Battle Of Evermore, Going To California tai When The Levee Breaks, on kokonaisuus varsin lähellä täydellisyyttä. Kaikki jotka Zeppelin-tuotantoon haluavat tutustua voivat huoletta IV:staaloittaa, sillä levyltä ei mitään heikkoa lenkkiä löydy. Tuolta omalta lempikappaleiden listaltakin puuttuu kokonaan mm. levyn single-julkaisut eli Black Dog ja Rock & Roll.
Tämä on se Zeppelin-levy, joka nousee minulla muiden yläpuolelle, joten tässä on väärin vain sen sijoitus 66. Ja missä on III?
10/10
Herra O
Jälleen olisi tarjolla Led Zeppeliniä; tällä kertaa vuorossa albumi IV. Itseäni harmittaa hieman, että lähes kaikki listan Zeppelin-albumit ovat sijoittuneet näinkin lähelle toisiaan. Toisaalta taas on hienoa, että näinkin moni albumeista mahtuu sadan parhaan joukkoon. Tämän projektin edetessä olisin kuitenkin pitänyt pidempää väliä eri albumeiden välillä. Eniten ihmetyttää kuitenkin se, että mukaan ei ole päässyt mielestäni paras Zeppelinin albumi, III.
Mutta sitten itse albumiin. Tutut, taatulla varmuudella rakennetut kappaleet soivat huomaamatta kerta toisensa jälkeen vaikkakin albumiin tuli keskityttyä jotenkin normaalia vähemmän. Sen verran kuunteluhistoriaa oli jo kuitenkin takana. Kuten aiemmasta saattoi selvitä, ei albumi yllä bändin parhaaksi levyksi saakka, mutta ei myöskään jää tittelistä kovin kauas. Kappaleiden mukana on yksi rock-historian ehkä legendaarisimmista biiseistä: Stairway To Heaven. Ja mitäpä siihen lisäämään, loistava biisihän se on. Jotenkin levyn muut kappaleet tahtovat kuitenkin jäädä tämän hitin varjoon, vaikka eivät millään mittarilla huonoja olekkaan.
Koska bändin neljä ensimmäistä albumia eivät mielestäni eroa hirveästi toisistaan, tuntuu että kaikki sanottava on jo sanottu, ellei tämän, niin jo aikaisempien arvostelujen myötä. Albumin arvosana lähentelee kiitettävää, mutta jää siitä lievän tasapaksuutensa takia. Jos minun pitäisi suositella bändin jotain yksittäistä albumia jollekkin yhtyeestä kuulemattomalle (jos sellaisia löytyy), voisi tämä albumi olla se. Toisaalta, vaikka mikä tahansa muukin albumi toimisi yhtä lailla, ehkä tämä olisi kuitenkin se helpoiten omaksuttava.
Kahdeksan porrasta taivaaseen
Herra D
Tällä viikolla päästiin tutustumaan jälleen viime aikoina varsin hyvin tutuksi tulleeseen rock-junttaan nimeltään Led Zeppelin. Se, että zepukoiden levyjä on sadan parhaan joukkoon päästetty neljä kappaletta, ei ole ongelma. Se, että kolme niistä on osunut näin lähelle toisiaan, taas on. Tai ei nyt varsinaisesti ongelmakaan, mutta harmi.
Led Zeppelin on siitä hassu bändi, että ainakin minusta heidän koko tuotantonsa kuulostaa lähes samalta kautta linjan - ja silti helvetin hyvältä. Yleensä yhden tempun ponia jaksoo katsoa yhden esityksen ajan, mutta niin ovat pojat pistäneet makkarapankkinsa sen verran kovaan vireeseen heti alusta lähtien, että kausikortin hankkiminen on lähes pakollista. Tämä on toisaalta hyvin ymmärrettävää, kun miettii kuinka nopeaan tahtiin bändi neljä ensimmäistä levyäänkin on levyttänyt.
Virallisesti nimeämätön teos tunnetaan "neljäntenä albumina" tai nimellä IV. Se jatkaa siitä mihin bändi aiemmilla levyillä on päätynyt eikä petä kuulijaa tälläkään kertaa. Levystä on melko vaikeaa keksiä sellaista sanottavaa, jota ei ole tullut kirjoitettua jo kahden aiemman arvostelun yhteydessä. Ehkäpä muutaman viikon tai kuukauden sulattelu ja vertailu olisi auttanut pistämään levyjä paremmin järjestykseen.
Ainiin. IV:stä on käytännössä mahdotonta puhua ilman, ettei mainitsisi Straiway to Heavenia. Olen monesti miettinyt kappaletta kuunnelessa miltä sen tekijöistä on tuntunut, kun he ovat saaneet sen valmiiksi. Ovatko he jo silloin tajunneet, mitä ovat menneet tekemään - yhden kaikkien aikojen parhaista biiseistä siis. Yleensä zepukoiden levyt ovat olleet kautta linjan hyvin tasaisia kokonaisuuksia, mutta Stairway rikkoo, no ei missään tapauksessa ainakaan valitettavasti, tämän kaavan yksinkertaisesti olemalle jotain aivan muuta. Tästä seuraa se, että levyn kuunneltuaa saattaa helposti unohtaa sellaiset loistavat vedot kuin levyn avaava Black Dog tai akustiseen kitaraan ja banjoon nojaava The Battle of Evermore.
No, turha selitellä tämän enempää. Allekirjoittaneen mielestä paras vääntö neljästä ensimmäisestä. Eipä muuta.
10/10
Kommentit