Herra A

Jostain syystä Al Green aiheutti välittömän mielleyhtymän johonkin 80-luvun pop-artistiin. Play-nappi karisti nämä kuvitelmat nopeasti, kun soulia oli jälleen kerran luvassa. Kun herran nimi aiheutti täysin väärät ennakkoluulot, pystyi siirtymään itse levyn pariin täysin puhtaalta pöydältä, jos nyt pientä soul-angstia ei oteta lukuun.

Ironisesti soulissa tuntuu olevan suurin ongelma sen hengettömyys. Genrerajojen ylittäviä hittikappaleita lukuun ottamatta peruskama soljuu tajunnan läpi sellaisella vauhdilla, että mitään ei oikein jää mieleen. Al Greenin hittikokoelma ei tunnu olevan tästä poikkeus, sillä vain Pulp Fictionissa soinut Let's Stay Together saa mielenkiinnon heräämään. On se vain käsittämätöntä, kuinka paljon musiikkiin vaikuttaa se konteksti, jossa se kuunnellaan. Muuten levy on kuin samasta puusta veistetty. Ei tämä huonoa ole, mutta ainakin muun toiminnan taustamusiikkina se meni kerta toisensa jälkeen täysin ohi.

Kuten soul yleensä, myös tämä soljui läpi ilman, että mitään oikein tarttui mukaan. Ei hyvää, eikä pahaa, vaan pelkkää keskinkertaisuutta.

4/10


Herra O

Hohhoijaa. Vuorossa olisi taas, yllätys yllätys, kokoelma-albumi. Kokoelma artistilta, josta en ole koskaan kuullutkaan, nimittäin Al Green ja hänen uransa läpivalaisu, Greatest Hits.

Pari ensimmäistä kappaletta vahvistavat sen, mitä esitiedoiltani ja albumin harvinaisen luotaantyöntävän kansikuvan perusteella saatoin odottaa; täysin mitäänsanomatonta soul-musiikkia. Lähtökohdat eivät oikeastaan voisi olla kovin paljoa heikommat. Tarkemman taustatutkiskelun myötä sain tietää, että albumia on monella taholla rankattu yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi kokoelmalätyksi. Mmmillä? Se, että en tätä kirjoittaessani keksi yhdestäkään yksittäisestä kappaleesta mitään sanottavaa, kertonee jo jotain. Ei tarttumapintaa, ei mieleenpainuvia melodioita, ei yhtään mitään.

No, ei kaikesta voi pitää. Ja minä en pitänyt tästä yhtään. Sanomattakin lienee selvää, että yhtään enempää soittoaikaa ei Al saa soittimistani. Vain soulisteille. "Neeext!"

Kaksi lasinalusen puoliskaa.


Herra D

Juuri kun viime viikolla ehdin pohtia kokoelmien valintaa tälle listalle, niin tietysti tämän viikkoinen levy on myös, yllätys yllätys, kokoelma. No, onneksi tämän kertainen paketti on mahdutettu hieman alle tuntiin ja yhdelle levylle, joten levyn haltuunottaminen on ainakin teoriassa helpompaa kuin useamman levyn massiivinen paketti.

Vaikka yritin kuinka kaivella muistini sopukoita ennen levyn kuuntelua, nimi Al Green ei sanonut minulle mitään. Nyt muutamien kuuntelukertojen jälkeenkin olen edelleen samaa mieltä. Monet levyn kappaleista kuuluisivat varmasti musiikin yleissivistyksen piiriin, mutta en voi väittää kuulleeni niistä ainuttakaan aiemmin. Valitettavasti monen kappaleen kohdalla tilanne tulee olemaan vielä tulevaisuudessakin sama.

Greatest Hits on juurikin sitä, mitä se lupaa olla. Alunperin 1975 julkaistu versio sisälsi siihen mennessä Greenin 10 suurinta hittiä ja itse kuuntelemaani vuoden 1995 uudelleenjulkaisuun oli lisätty vielä 5 uutta kappaletta. Vaikka Greatest Hitsiä pidetään yhtenä parhaimmista parhaimmat-ikinä -tyyppisenä kokoelmana, en voi itse allekirjoittaa tätä väitettä. Tai no, otetaan hieman takaisin. Greatest Hits voi summata loistavasti artistin siihen astisen uran, mutta itse materiaali ei kovin suurta vaikutusta minuun tehnyt, sillä omaan korvaan musiikki on parhaimmillaankin melkoisen tasapaksua eikä kappaleita juuri erota toisistaan ellei niihin keskity kunnolla. Ehkäpä juuri tästä syystä levyn lempikappaleeksi nousi I Can't Get Next To You, joka poikkeaa ainakin hieman levyn yleisilmeestä.

Loppujen lopuksi on todettava, että levy oli itselleni pienoinen pettymys. Vaikka R&B/soul ei valtavaa musiikillista intohimoa sytytäkään, odotin silti levyltä paljon enemmän. Kyseessä pitäisi kuitenkin olla yhden tulkinnan perusteella kaikkien aikojen 52. paras levy. Omalla kohdallani tämä arvio ei valitettavasti kuitenkaan toteudu.

4/10