The Rolling Stonesin suursuosio on itselleni aina ollut yksi musiikin suurimmista mysteereistä. Vain Paint It, Black tulee mieleen kun kysytään oikein hyvää Rollareiden kappaletta, muuten radiosta erittäin runsaasti kuultu materiaali on lähinnä keskinkertaista, paikoin jopa rasittavaa. Mutta muistaakseni en ole myöskään yhtään levyä kokonaan ajatuksen kanssa kuunnellut, joten tuleepahan sekin puute tämän listan puitteissa korjattua oikein korkojen kera.
Muutaman kuuntelukerran jälkeen Sticky Fingers on samanlainen mysteeri kuin koko Rollarit. Ei huonoa eikä hyvää, vain suoranaista keskinkertaisuutta. Tämän näkemisestäkö pitäisi maksaa 100 euroa? Levyltä kyllä löytyy varsin runsasta radiosoittoa saavat Dead Flowers ja ahkerasti coveroitu Wild Horses, mutta ei se meriitti niitä mitenkään sfääreihin nosta. Itselleni Sister Morphine nousee levyn kohokohdaksi, eikä sekään näemmä ole Rollareiden omaa tuotantoa. Muuten koko paketti on yhtä tylsyyttä.
Ehkäpä herra O tai D paljastaa mikä minulta menee ohi. Tämän otannan perusteella The Rolling Stones pysyy mysteerinä, mutta en vielä kirvestä kaivoon heitä seuraavien levyjen suhteen.
5/10
Herra O
Sieltähän ne kivet lopulta pyörähtivät vastaan listasijoituksella 63 ja kyseessähän on siis The Rolling Stonesin neljäs studioalbumi Sticky Fingers. Perinteikkään rockin suurimpiin nimiin kuuluva brittiyhtye ei ole koskaan iskenyt meikäläiseen vaikkakin tunnustan yhtyeen merkityksen rock-musiikissa ja sen kehityksessä.
Viikon aikana levyä tuli kuunneltua enenevissä määrin ja albumi paljastui huomattavasti paremmaksi kuin sen aluksi oletin olevan. Toisaalta en asettanut levylle oikeastaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia, joten positiivista yllätysreaktiota ei ollut sinänsä vaikea saavuttaa. Jouhevat kitarakuviot ja rennon rempseä meininki saivat kappaleet rullaamaan kovin helpon oloisesti ja reipas kolmevarttinen on hetkessä ohi. Paikoitellen jamittelun puolellekkin karkaavat kappaleet olivat selkeästi levyn parasta antia. Tästä malliesimerkkinä mainittakoon Can't You Hear Me Knocking, joka nousi hieman muita kappaleita ylemmäs. Levyn pisin kappale, liekö asialla vaikutusta.
Joka tapauksessa mukavan piristävä yllätys jättää odotukset korkealle listan kahta muuta Rollari-albumia kohtaan. Valitettavasti seuraavaan on vielä tovin verran matkaa, mutta tätä levyä kelpaa kyllä kuunnella odotellessa. Listasijoitus ansaittu.
Kahdeksan sammaloitumatonta kappaletta
Herra D
Heti alkuun voin todeta, että The Rolling Stonesin Sticky Fingers on tähän mennessä omalla kohdallani listan selkein positiivinen yllätys heti Elton Johnin
levyn jälkeen, kun huomioidaan siihen liittyviä ennakko-odotuksia.
Seuraavaksi voidaankin syventyä tarkemmin siihin, miksi näin on.
Itse bändistä lienee melko turhaa kirjoitella tässä yhteydessä mitään sen useiden sukupolvien kattavan tunnettavuuden takia. Jos herrojen historiikki kiinnostaa, asiasta lienee tarjolla useita hyllymetrejä niteitä sekä lukemattomia sivustoja netti pullollaan. Siirrytään siis itse musiikkiin.
Levyn avaava Brown Sugar kuulostaa minusta juuri niin Stonesilta kuin mahdollista eikä näin ollen nosta toiveita kovin korkealle. Onneksi tämä linja muuttuu nopeasti seuraavien kappaleiden kohdalla. Wild Horses on mukavan surullinen balladi ja Can't You Hear Me Knocking ravistelee alun Stones riffin yltään ja kehittää pian itsestään yli seitsemän minuuttisen jamittelun. Tähän päälle parit bluesin puolelle vahvasti koukkaavat biisit sekä loistava Sister Morphine. Siinä alkaakin olla jo varsin laadukas kolmen vartin paketti kasassa.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Sticky Fingers tuntui jyräävän vastustamattomasti takaraivoon ja lopulta se tulikin kuunneltua melko useasti läpi. Itse kappaleista tai levystä on vaikeaa kirjoittaa juurikaan enempää ilman suurempaa Stones tuntemusta, jonka pohjalta voisi vaikkapa analysoida kappaleiden sanoituksia syvällisemmen. Tämä seikka ei kuitenkaan onneksi estä nauttimasta englantilaiskloppien omasta tulkinnasta bluesista.
Aivan täysiin pisteisiin levy ei veny, mutta hyvin lähelle. Uskon, että tämä levy tulee jatkossakin vierailemaan useasti soittolistalla.
9/10
Itse bändistä lienee melko turhaa kirjoitella tässä yhteydessä mitään sen useiden sukupolvien kattavan tunnettavuuden takia. Jos herrojen historiikki kiinnostaa, asiasta lienee tarjolla useita hyllymetrejä niteitä sekä lukemattomia sivustoja netti pullollaan. Siirrytään siis itse musiikkiin.
Levyn avaava Brown Sugar kuulostaa minusta juuri niin Stonesilta kuin mahdollista eikä näin ollen nosta toiveita kovin korkealle. Onneksi tämä linja muuttuu nopeasti seuraavien kappaleiden kohdalla. Wild Horses on mukavan surullinen balladi ja Can't You Hear Me Knocking ravistelee alun Stones riffin yltään ja kehittää pian itsestään yli seitsemän minuuttisen jamittelun. Tähän päälle parit bluesin puolelle vahvasti koukkaavat biisit sekä loistava Sister Morphine. Siinä alkaakin olla jo varsin laadukas kolmen vartin paketti kasassa.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan Sticky Fingers tuntui jyräävän vastustamattomasti takaraivoon ja lopulta se tulikin kuunneltua melko useasti läpi. Itse kappaleista tai levystä on vaikeaa kirjoittaa juurikaan enempää ilman suurempaa Stones tuntemusta, jonka pohjalta voisi vaikkapa analysoida kappaleiden sanoituksia syvällisemmen. Tämä seikka ei kuitenkaan onneksi estä nauttimasta englantilaiskloppien omasta tulkinnasta bluesista.
Aivan täysiin pisteisiin levy ei veny, mutta hyvin lähelle. Uskon, että tämä levy tulee jatkossakin vierailemaan useasti soittolistalla.
9/10
Kommentit