Herra A

Olen jo mielipiteeni tällaisista julkaisuista moisella listalla antanut, joten ei siitä sen enempää. Muddy Watersin The Anthology on 2001 julkaisuvuodellaan varmaankin listan nuorin julkaisu. Musiikki itsessään on tietysti paljon vanhempaa ja sijoittuu pääosin 50- ja 60-luvuille. Blues on ollut hieman vaikea pala nieltäväksi, joten tällainen 50 kappaleen järkäle tuntuu toivottoman suurelta urakalta.

Arvosteluvauhdin ollessa lähes paikallaan voidaan hyväksi asiaksi laskea, että tallaiseen eepokseen ehtii tutustua paremmin. Muutama lisäviikkokaan ei tosin auta, sillä tavaraa on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka kuinka yritin, kerta toisensa jälkeen pystyn tunnistamaan vain, että soittimessa soi Muddy Watersin The Anthology. Ei auttanut tavaran kuuntelu pienemmissä tai suuremmissa erissä. Sen pystyin kyllä toteamaan, että oma mielentila vaikutti huomattavasti kuunteluvalmiuteen. Välillä oli lopettava jo toisen kappaleen kohdalla, kun taas pari kertaa pystyin selättämään koko teoksen kerralla. Bluesia, bluesia ja vielä vähän lisää bluesia. Tartuntapintaa en löytänyt, vaikka kuinka yritin.

Kyllä tähän toleranssi kuuntelukertojen saatossa parani, mutta en näe itseäni tätä jatkossa kuuntelemassa. Ehkä muutaman puuvillapellolla vietetyn vuoden jälkeen mieli muuttuisi. Kenties olisi kannattanut koittaa arvostella vain puolet tai neljäsosa.

5/10

Herra O

Muddy Waters tarjoaa kokonaista 50 kappaletta kuunneltavaksi antologian muodossa. Reippaan kaksi- ja puolituntisen pläjäyksen kuuntelu ei ollut mitään kertarykäisyllä suoritettavaa vaan koko setti piti nautiskella pienissä paloissa ja harvakseltaan. Biisien joukkoon mahtui kaikennäköistä itse musiikin kuitenkin keskittyessä lähinnä bluesin suuntaan.

Vaikka kappaleilla ei minulle juuri mitään tarjottavaa ollutkaan, musiikki leijui melko vaivattomasti taustalla ja soikin lähinnä työpäivien aikana. Näinkin suuresta kappalejoukosta lienee turha lähteä mitään yksittäisiä kappaleita mainitsemaan, kysehän ei kuitenkaan ole mistään yhdestä albumista. Vähemmän yllättäen mitään kappaleita ei tahtonut jäädä mieleenkään, sillä sen verran helposti ne hukkuivat muiden joukkoon. Itselleni ennen tätä melko tuntemattomaan artistiin tuli tutustuttua riittävissä määrin tämän teoksen myötä. En usko, että jaksan lähteä tarkastelemaan mitään yksittäisiä albumeita tämän jälkeen - saa riittää tällä erää.

Jälleen voi todeta, että tälle listalle kokoelman tapaiset möhkäleet eivät ole se kaikkista parhain valinta. Artistiin tutustumisen kannalta tämä luultavasti toiminee kuitenkin melko hyvin; näin voin sanoa ainakin omalta osaltani. Yksi suuri askel tässä projektissa on otettu. Valitettavasti tämä levy ei vaan iskenyt niin paljon, että kokisin tarpeelliseksi ottaa tulevaisuudessa askelta taaksepäin. Ei ollut mun juttu.

Viisi sinistä kymmenestä.

Herra D

Viime kertaisen The Beatles -pettymyksen jälkeen tutustuminen parin CD:n kokoelmaan ei liiemmin houkutellut. Mielipiteet kokoelmista on käyty jo niin moneen kertaan lävitse tässä blogissa, että hypätään suosiolla sen osion ylitse itse levyyn.

The Anthology (1942-1972) käsittelee, yllätys yllätys, McKinley Morganfieldin eli tuttavallisemmin Muddy Watersin tuotantoa mainittujen kolmen vuosikymmenen ajalta. Vaikka paperilla näinkin pitkä ajanjakso tuntuu kunnioitettavan pitkältä, sitä ei juuri huomaa levyä kuunnellessaan. Sokkotestissä tuskin osaisin sijoittaa levyn kappaleita edes oikeille vuosikymmenille kuin tuurilla, sillä sen verran samasta puusta ne ovat kaikki veistettyjä.

Välillä Chicago bluesin isä valittaa suorastaan huvittavan hitaasti junnaten kun taas välillä vauhti hieman kiihtyy. Vauhdista huolimatta pääosassa tuntuu olevan ainakin näennäisen yksinkertaisen kuuloinen kitarointi parista eri nuotista koostuvine sooloineen. Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen moite - päinvastoin. Nykyaikaiseen ylituotettuun radiohöttöön nähden Muddy kuulostaa mukavan raikkaalta vielä puolen vuosisadan jälkeenkin.

Niin mukavan kuuloista kuin Muddyn tunnelmointi onkin, se ei yllä täysiin pisteisiin. Oikeastaan täysistä pisteistä jäädään melko kauas. Muutaman kuuntelukerran jälkeen en voi rehellisesti sanoa muistavani käytännössä yhtään biisiä. Jokainen tuntuu jollain tapaa muistuttavan aiempaa ja lopulta levy sulautuu yhdeksi pitkäksi rantta-tantta kompiksi, josta ei ota parempaa selkoa. Kun lopulta on kyse kaikkien aikojen parhaista levyistä, Muddyn uraa varmasti komeasti dokumentoiva kokoelma ei ansaitse paikkaansa tällä listalla. Valitettavasti.

5/10