Herra A

Edellinen Jimi meni hieman sekavissa tunnelmissa, koska herralta voi löytyä mitä tahansa loistavan ja käsittämättömän välimaastosta. Kappalelistaa katsellessa Electric Ladyland soittaa kelloja hieman enemmän kuin Axis, mutta sekään ei ole levynä etukäteen tuttu. Saa nähdä löytyykö viikon aikana se oikea mielentilaa, jotta tällainen psykedelia uppoaa lujaa. 

Ennakkoluulot ovat hassu juttu; etukäteen miettien Jimi kuulostaa aina tietynlaiselta, vaikka mitään tiettyä kappaletta ei edes olisi mielessä. Electric Ladyland osuu tähän mielikuvaan täydellisesti - ja tämä on vain hyvä asia. Levy on juurikin sitä psykedeelistä rokkia, johon Jimin nimen haluan yhdistää, ja kun tämä yhdistetään loistavaan kappalelistaan, ollaan varsin oikealla tiellä. Varsin loistavan kokonaisuuden ylitse nousee tietysti All Along the Watchtower-cover, joka aiheuttaa aina välittömän ilmakitaroinnin ja muutaman repeat-painalluksen. Asiaa voi tietysti vaikuttaa myös se, että kappale soi sattumalta päässä jo valmiiksi, kun katselin Battlestar Galactican kolmoskauden päätösjaksoa. Tämän lisäksi levyltä voi nostaa esiin varmasti kaikille tutun Voodoo Chilen ja levyn linjasta totaalisesti poikkeavan Little Miss Strangen, mutta muuten kappaleet eivät erityisemmin tarttuneet mieleen. Tämä ei niistä mitenkään huonoja tehnyt, vaan kuunteluelämys yksinkertaisesti sulautui koko levyn mittaiseksi.

Mielen psykedelia löytyi helposti. Varsin hektisen työviikon vastapainoksi tämä sopi kuin naula päähän, enkä yhtään epäile etteikö tämä levy joskus toistekin lähtisi pyörimään. Suosittelen lämpimästi.

9/10

Herra O

Jimin toinen albumi lähti soimaan edellisen albumin tapaan positiivisissa ennakkofiiliksissä ja viikon kuuntelu ei tuonut juuri yllätyksiä tullessaan. Electric Ladyland ilmestyi vuoden Axis-levyn jälkeen, joten soundillisesti ei ole odotettavissa hirveitä muutoksia. 

Experience-kokoonpanon kolmannen ja viimeisen albumin psykedeeliset kappaleet karheine kitarasoundeineen ovat juuri sitä mitä levyltä odotin. Itselleni parhaiten taustamusiikkina toiminut albumi tarjoilee myös keskittyneempiin kuuntelusessioihin mielenkiintoista tavaraa. Levyn pisimmät kappaleet, jotka nousivat viikona kuluessa omiksi lempikappaleiksini, soveltuivat tähän varsin hyvin. Useimmille varmasti tutumpi kappale, Voodoo Chile hienolla ja saumattomalla osiensa summalla, sekä 1983... (A Merman I Should Turn to Be) yksinkertaisella loistavuudellaan ovat selkeästi mainitsemisen arvoisia vetoja.

Koska ennakko-odotukset olivat tämän(kin) levyn kohdalla korkealla, ja koska niihin odotuksiin vähintäänkin kattavasti vastattiin, tuntuu olo näin jälkikäteen hieman tyhjältä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että levy olisi huono, siitä vain jäi puuttumaan jotain, joka tekisi siitä täydellisen. Joka tapauksessa liikutaan samoilla rintamilla Axis-albumin kanssa, eli ehdottomasti tutustumisen arvoinen albumi.

Kahdeksan kansikuva-naikkosta.

Herra D

Joskus aikaa sitten eräs kaverini totesi, ettei hän voi ymmärtää cover-biisejä ollenkaan. Hän ei uskonut, että yksikään coveri voisi tuoda mitään lisäarvoa alkuperäisteokseen. Onneksi tämän viikkoisen levyn myötä asiasta ei tarvitse enää kinastella, sillä Dylan laina All Along the Watchtower todistaa tieteellisellä pätevyydellä kaverini argumentoinnin vääräksi. (Jos jostain syystä asiasta tarvitaan vielä lisävarmuutta, kannataa tsekata myös Dave Matthews Bandin liveveto Carlos Santanalla vahvistettuna.)

Electric Ladyland on kolmas ja viimeinen The Jimi Hendrix Experience nimellä julkaistuista albumeista. Useasti se mainitaan myös näistä kolmesta parhaaksi, joskin meidän listallamme sen eteen kiilasi ryhmän depyytti Are You Experienced peräti sijalle 15. Jätetään tämä herkku kuitenkin vielä odottamaan omaa vuoroaan ja syvennytään hetkeksi tämän viikkoiseen levyyn.

Kolmannella levyllään The Jimi Hendrix Experience on viennyt huumehouruista soundiaan nokkamiehensä johdolla entistä pisemmälle psykedelian suuntaan. Nauhoituksissa käytetyt studiotekniset jipot sekä Hendrixin kitarointi yhdessä onnistuvat luomaan hyvin uniikin ja tunnistettavan soundin koko tuplalle. Vahvasti efektien läpi ajetut soundit sekä hieman tunkkainen äänimaailma kuulostavat ainakin omaan korvaan mukavan nostalgisilta - sekä helvetin hyviltä.

Kun kerran soundit ovat kunnossa, niin entäpä se tärkein eli musiikki? Kuten jo mainitsin, levyn yleisilme on ehkä aavistuksen aiempaa psykedeelisempi, mutta se pysyy kuitenkin tarvittavan kaukana Captain Beefheartin materiaalista. Lähes kaikki levyn kappaleet tasapainottelevat mielenkiintoa herättävällä tavalla mainstream hittibiisin ja psykedelian äärinapojen välissä aina vuoroin enemmän toiseen suuntaan painottaen. Lopulta levyltä löytyi niin monta parasta biisiä, ettei niitä kaikkia kannata edes tässä luetella. Ehkäpä erikoismaininnan ansaitsee Burning of the Midnight Lamp, joka kuuluu henkilökohtaisiin suosikkeihin ja sattui juuri soimaan tämä kirjoittaessa.

Loppujen lopuksi levystä on todella hankalaa keksiä mitään huonoa sanottavaa. Ehkä siis onkin helpointa olla keksimättä mitään ja todeta, että Jimi joukkoineen onnistui yllättämään takavasemmalta ja osumaan keskelle maalia.

10/10