Herra A

Kun levy alkaa ja You Are The Shinshine Of My Life pärähtää soimaan, saavat ennakkoluuloni vahvistuksen. Harmitonta R&B jamittelua on tiedossa. Ei kuulu mieligenreihini, mutta ehkäpä Stevie saa mieleni toisiin aatoksiin. Mutta kun toisen kappaleen kohdalla alkaa Sly and The Family Stonen aiheuttama funk-allergia pahasti kutisemaan, on pakko jo pakko painaa nextiä. Seuraa pakollinen balladi, ja varsin tylsä sellainen. Huoh. Ja sitten taas funkkia. Argh. Tästähän on muodostumassa varsin tuskainen kokemus. Jotten koko levyä haukkuisi niin löytyy tästä sentään ikivihreä Superstition hienoine riffeineen. Kyseinen kappale sisältää lähes kaiken hyvän mitä R&B:stä tiedän. Koko muu onkin levy on liuta perus R&B tasapaksuutta josta en keksi oikein mitään sanottavaa.

Miksi Stevie Wonder hymyilee? En tiedä, mutta ei se tästä levystä johdu jos minulta kysytään. En keksi milloin tällaista haluaisin kuunnella. Superstition säästyisi ja muut heittäisin meneen.

4/10


Herra O

 En kuuntele juuri ollenkaan R&B:a, ja tuskin tämäkään albumi tulee asiaan mitenkään vaikuttamaan. Ihan mukavaa musiikkia taustalla, mutta ei herättänyt minussa mitään erikoisia tuntemuksia kumpaankaan suuntaan. Kappaleet olivat sopivan lyhyitä pitääkseen kiinnostukseni yllä levyn loppuun saakka. Olen kuitenkin kovasti arvostanut Wonderia artistina ja musiikintekijänä, eikä tämäkään mielipide muuttunut. Tai no, ehkä se hieman vahvistui. Mukavasti näytti kaverilla olevan musiikillisia saavutuksia useiden Grammyjen ja listakärkien myötä.

Ihme-Steven tuotantoon olen tutustunut aikaisemmin vain  satunnaisten kappaleiden kautta, ja kyllähän tältäkin albumilta  pari tutumpaa kappaletta tunnisti. Koko albumin leppoisan luonteen  paljastava ensimmäinen kappale You Are the Sunshine of My Life on kuultukin useampaan otteeseen. Rauhallisen vetreissä meiningeissä jatketaankin läpi lähes koko levyn. Mielestäni albumin selkeästi mukaansatempaavin ja oikeastaan paras biisi oli myös ennalta tuttu Superstition.

Top-listalla näytti olevan tulossa pari muutakin Stevien albumia, eikä niitä kohtaan ole tämän levyn jälkeenkään sen suurempia ennakko-odotuksia. Ihan mielelläänhän näitä kuuntelee taustalla. Talking Book jätti jotenkin tyhjäksi etenkin sanoitustensa myötä. Samalla kaavalla tunnuttiin olevan useammassakin kappaleessa, eikä mitään yllättävää tapahtunut. Jotain virkistävää jäin vielä kaipaamaan. Katsotaan nyt kuitenkin onko listan tulevilla albumeilla jotain uutta ja virkistävää tarjottavaa.

Kuusi leppoisaa lemmenluritusta kymmenestä.



Herra D

Ennenkuin aloin kirjoittamaan arvostelua, mielessäni kävi ajatus nokkelista sanaleikeistä, joita voisi viljellä koko tekstin täyteen. Hetki tämän jälkeen mieleeni muistui Iltalehden ikimuistoinen "Stevie Wonder tuli, näki ja voitti" -otsikko muutaman vuoden takaisilta Porin Jazzeilta. Tämä asetti riman sellaiselle korkeudelle, että päätin olla yrittämättä sen alitusta tai ylitystä.

Mutta itse asiaan eli Stevien niin sanotulle klassiselle kaudelle osuvaan Talking Books albumiin, joka on yhdistelmä kevyesti rullaavaa R&B:tä sekä pop-rockia. Monet lähteet nostavat sen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista cross over albumeista. Tämän tunnustuksen ymmärtäminen tosin luultavasti vaatisi paljon syvällisempää tuntemusta 70-luvun Motown-musiikista, sillä itse en vielä muutamankaan kuuntelukerran jälkeen ollut vakuuttunut levyn ylivertaisuudesta tällä saralla.

Levyn suurimpana ongema tuntuu olevan se, ettei siitä saa minkäänlaista otetta. Biisit ovat periaatteessa hyviä, mutta se jokin niistä jää aina puuttumaan. Ehkä parhain, tai pahin, esimerkki tästä on loistavalla riffillä siunattu levyn hittibiisi Superstition - periaatteessa kaikki osat ovat kohdallaan, mutta mitään ei vain tapahdu. Itse asiassa koko levystä on äärettömän vaikeata kirjoittaa, sillä se ei tunnu herättävän minkäänlaisia mielipiteitä puolesta tai vastaan.

Yritin miettiä jonkinlaista loppukaneettia, mutta kaikki ajatukset tuntuivat valuvan pehmeästi soljuvan musiikin mukana jonnekin kauas...

6/10