Listan edellinen Prince oli sen verran veret seisauttava kokemus että odotukset Purple Rainia kohtaan eivät olleet mitenkään taivaissa. Mutta ei  tässä itku auta, kuunneltava on kun moiseen projektiin lähti. Ja eihän sitä tiedä vaikka yllättyisikin.

Yleisvaikutelmaltaan levy jatkaa siitä mihin edellinen arvosteltava Prince jäi - aina kun herra rääkyy niin korviin sattuu. Toisaalta tällä kertaa melodisesti kappaleissa on jotain järkeä ja tämän kohdalla voin jo etäisesti ymmärtää että tällaisesta funkista joku voisi pitää. Levyn ylivoimaisesti paras anti on heti toisen kappaleen kohdalla eli Take Me With You, eikä vähiten siksi että siinä Prince on hieman taka-alalla, laulaa puhtaammin ja äänessä on myös duettona Apollonia Kotera. Erityismaininnan voi antaa myös When Doves Crylle joka oudosti muutaman kuuntelukerran jälkeen lakkasi ärsyttämästä ja muuttui jopa ihan jees ralliksi. Muuten levy meni kevyessa tuskassa loppua odotellen. Tosin tällä kertaa ärsytys oli huomattavasti Sign 'O' The Timesia laimeampi.

No olihan tämä paljon parempi kuin edellinen, melkein jo kohtalainen levy. Tällainen funk ei todellakaan ole minua varten mutta pakkohan sen on jollekkin upottava kuin puuro hullulle kun levyjä on myyty kasapäin. Outoja ovat musiikkimakujen erot.

4/10

Täytyy heti kärkeen todeta, että en odottanut tätä albumia kovinkaan suurella innolla, suurimmaksi osaksi edellisestä Prince-kokemuksesta johtuen. Välttämätön paha, jonka huonouden voi varmentaa parilla kuuntelukerralla...

Mutta mitäs ihmettä? Toisen kappaleen kohdalla jouduin tarkistamaan olinko laittanut oikean levyn soimaan. Laulaja kuullosti kyllä tutulta mutta musiikki ei nyt oikein sopinut. Ei, kyllä se oikea levy oli. Toinen kappale, Take Me With U, oli musiikillisesti jopa kuunneltava ja antoi toivoa levyn lopusta annista. Valitettavasti edellä mainittu kappale jäi ainoaksi mielenkiintoiseksi ja melkeinpä hyväksi veisuksi ja loppulevy olikin jotain muuta.

Purple Rain olisi ehkä ollut instrumentaalina huomattavasti siedettävämpi lätty, Princen lauluääntä kun en yksinkertaisesti jaksa kuunnella. Herran edellisen albumin aikana olin ilmeisesti onnistunut kehittämään alitajuisen suodattimen, joka jotenkin vaimensi albumin vokaaliosuudet. Tällä levyllä suotimesta oli selkeästi hyötyä, eikä Purple Rain saanut aikaan läheskään sellaista inho-reaktiota, mitä Sign 'O' The Times teki jo ensisävelistä lähtien.

Mutta eipä tuo yksi kuunneltava kappale ja "Prince-filtteri" riittänyt kovinkaan pitkälle ja kokonaisuutena levy jäi omalla mittarillani melko turhaksi tekeleeksi. Funk-miehet ja -naiset voivat rauhassa kuunnella tätä niin paljon kuin lystäävät, minua varten Princen musiikki ei vain yksinkertaisesti ole.

Kolme symbolia melkein hyvästä yrityksestä.

Jahas. Se olisi vuorossa sitten Princen toinen levy tällä listalla. Edellisen pettymyksen jälkeen Purple Rain albumiin kohdistui melkoisia ennakkoluuloja ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa; puolittain toivoi positiivista yllätystä ja puolittain pelkäsi pahinta.

Ensiksi todettakoon hieman egoistisesti, että olen yrittänyt, ainakin omasta mielestäni, kuunnella vuosien varrella hyvinkin erilaista musiikkia aina iskelmästä gabberiin antaen kaikille ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden loistaa. Osa on iskenyt, osa ei. Heti perään todettakoon, että tämän viikkoinen levy kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Internetistä luettuani levyn arvosteluja en osaa samaistua niiden kirjoittajiin millään tapaa. Levy on kerännyt ylistystä ja kehuja lukemattomissa arvosteluissa ja se hätyyttelee kärkisijoja lähes kaikissa "Paras levy" -äänestyksissä, mutta minä en voi käsittää miksi. Omaan korvaan levyn soundi aivan liian 80-lukuinen ja muovinen. Kappaleet tuntuvat kärsivän identiteettikriisistä poukkoilen jossain rockin, popin ja psykedelian välimaastossa.

Miles Davisin levyä kuunnellessa levyn sijoittumisen listalle ymmärsi, vaikkei albumi minulle avautunutkaan. Tämän levyn sijoittumista en taas pysty ymmärtämään kovasta halusta huolimatta. Levy tuntuu olevan minulle kuin vitsi, jonka kaikki muut tajusivat. En viitsi tässä lähteä analysoimaan levyä sen syvemmin, sillä ilmeisestikään en ole ymmärtänyt sitä kontekstia, jossa sitä tulisi käsitellä. Luultavasti myös levyn lyttäyksestä tuohtuneet (ja arvostelujen subjektiivisuuden unohtaneet) fanipojat osaavat kertoa ylisanoja kaihtamatta, mikä koko homman pointti on.

Eikä tämä nyt siis ihan susihuono ollut. Biisit ovat paikoitellen hyviä, paikoitellen huonoja ja suurimman osan ajasta ok.

5/10