Herra A

Sanotaan että kaikki huippulahjakkaat muusikot päätyvät jossain vaiheessa soittamaan jazzia. Ja tämä taas on sama kuin heittäisi artistin kivijaloissa mereen, sen verran hukkaan taidot menee, ainakin mitä tulee omaan musiikkimakuun. Mutta itse levyyn, parin kerran kuuntelun jälkeen mielessäni oli vain eräs Levyraati-jakso: Vieraat kieli pitkällä antavat jollekin jazz-kappaleelle täysiä pisteitä vaikka vaikutelma oli, että he ymmärsivät sitä yhtä huonosti kuin minä. Jazz on niin trendikästä eli pakkohan sen on olla hyvää! Ja sitten samaisessa jaksossa antoivat Kotiteollisuudelle (kappaletta en nyt muista) minimipisteitä, onhan metalli niin junttimaista.

Bitches Brew ei auennut yhtään sen paremmin vaikka sen useammankin kerran kuunteli läpi. En todennäköisesti pystyisi tunnistamaan tätä useamman jazz-"klassikon" joukosta. Vieläkin se kuulostaa vain jamppojen jamittelulta ilman päätä tai häntää. Livenä tällainen menee, ja on mennytkin varsin hyvin. Mutta silloin pienessä laitamyötäisessä moni muukin vaikuttaa paljon paremmalta mitä oikeasti onkaan.

Onko tämä sitten hyvää musaa? Ei aavistustakaan. En pysty sanomaan että onko tämä edes musiikkia niin kuin sen minä ymmärrän. Mutta kaikkeen sitä tottuu. Viikon opettelun jälkeen jazz ei ole enää läheskään niin vastenmielistä kun ennen. Ehkäpä tähänkin oppisi. Nyt pysyn rehdisti metallijunttina.

3/10

Herra O

Huh! Olipas tämän viikon annos raskas pala nieltäväksi. Jazzin kuuntelu pienehköinä annoksina ei ole tähän mennessä tuottanut juurikaan ongelmia, mutta tämä varsin tiiviiksi puristettu paketti oli jo vähän turhan kankeaa. Ei löytynyt tarttumapintaa sitten alkuunkaan. Omassa levyhyllyssäni ei vielä yhtäkään jazz-levyä ole ja tämä ei albumi ei ainakaan vaikuta tulevaisuuden hankintapäätöksiin posittivisesti. Mainittakoon kuitenkin, että tiedän Davisilla olevan myös huomattavasti parempaa  tuotantoa tarjolla ja tämä arvio kattaa vain ja ainoastaan tämän albumin.

Levyä kuunnellessa tuli väkisinkin mieleen, että miten nämä jannut ovat jaksaneet vääntää tämän levyn kasaan. Parin ensimmäisen biisin yhteiskeston lähennellessä normaalimittaisen albumin pituutta eivät aivoni yksinkertaisesti suostuneet keskittymään. Kuulostaa oudolta minun suustani sanottuna, mutta kun punainen lanka hukataan jo parin ensimmäisen 7/6 nuotin jälkeen, ei vanha progefanikaan jaksa.

Albumista näytti olevan tarjolla useampi eri julkaisu erinäisillä sessionimikkeillä varustettuna ja se jo kertoo mielestäni jotain. Ehkä tästä jotkut musikaalisemmat saavat jotain irti mutta minussa tämä ei herättänyt mitään muuta kuin inhoreaktioita. Mikäli haluaisi tutustua jazziin tai Davisin tuotantoon lähemmin, en suosittele tätä ensimmäiseksi testikohteeksi.

2/10

Herra D

Jazz ei ole oikeastana koskaan kolahtanut minulle. Joko kyseessä on ollut liian rauhallista hivelyä tai sitten sen liian vallatomasta improvisaatiosta johtuva kaoottinen tunnelma on tehnyt siitä aivan liian raskasta kuunneltavaa. Tämän viikon levykin tuntui ensimmäisen kuuntelukerran perusteella kuuluvan näistä jälkimmäiseen ryhmään.

Normaalisti tämä levy ei olisi välttämättä selvinnyt soittimessa edes loppuun asti, mutta tämän blogin tapauksessa päätin antaa sille vielä muutaman mahdollisuuden lisää. Koska suora lähestyminen levyyn ei tuntunut tuottavan tulosta, päätin selvittää sen taustoja Internetistä. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että kyseessä oli varsin merkittävä äänite. Useat lähteet rankkasivat sen todella korkealle ja nostivat sen joissain tapauksissa merkittävimmäksi äänitteeksi viime vuosisadalla.

Ja miksipä eivät nostaisi, sillä kyseisellä albumilla herra Davis jatkoi aloittamaansa sähköistä kauttaan ja lanseerasi uuden jazz-rock fuusio genren, joka toimi innoittajana monille 1970-luvun rock ja funk bändeille, kuten Jimi Hendrix tai Sly Stone. Lisäksi sen tuotanto ja kansitaidekin onnistuivat omilta osin rikkomaan useita raja-aitoja.

Levyllä soittava bändi koostuu keskimäärin 12 (!) muusikosta, joista löytyy muun muassa pari basistia, kahdesta kolmeen rumpalia, muutama sähköpianisti sekä muutama muu heppu. Vaikka levyn kappaleet ovat pääosin Davisin käsialaa, ne ovat lähinnä toimineet vain suuntaviivoina improvisaatiolle.

Mutta palataampa hetkeksi takaisin siihen, miltä itse levy kuulostaa. Muutaman kuuntelukerran jälkeenkin levy tuntuu edelleen paikoitellen melko ahdistavalta. Ison orkesterin yhtäaikainen improvisaatio hyökyy vastustamattomasti ylitse eikä kappaleista tunnu löytyvän tarttumapintaa. Toisaalta levy on taas paikoitellen todella maukkaan kuuloista rockin kanssa flirttailevaa jamittelua, joka iskee lekirjoittaneeseen.

Monet nykyään arvostamani levyt ovat olleet alkujaan hyvin sulkeutuneita ja ne ovat vaatineet työtä, joka lopulta on palkittu ruhtinaalisesti. Tämäkin levy tuntuu aina ajoittain tarjoavan viitteitä sisällään pitämästä timantista, mutta valitettavasti tämän viikon kuuntelukerrat eivät sitä vielä onnistuneet paljastamaan.

Kaiken kaikkiaan vaikeasti arvosteltava levy, josta en osannut oikein mielipidettä muodostaa. Siksi seuraavat pisteet.

5/10