Hra A

Vaikka Elvis Costellon nimi on varsin tuttu, ainoa varma muistikuva artistista oli pätkä Austin Powersista soittamassa Burt Bacharachin kanssa. Levyn lähtiessä soimaan tulee kuitenkin varsin selväksi että kyseessä ei ole kevyttä hissimusiikkia vaan hieman menevämpää rokkia. Levyn alkutahdit eivät luvanneet hyvää, musiikki vaikutti hieman ylipirteältä 70-luvun purkkarokilta eikä oikein innostanut kuuntelemaan moista levyn verran. Onneksi alkuvaikutelma on väärä ja No Action vain levyn huonoin kappale. Levyllä on useampikin kappale joita en ennen tunnistanut Costellon tuotannoksi, päällimmäisinä erinomainen The Beat ja (I don't want to go to) Chelsea. Kun levyllä on 13 kappaletta ja mitta alle 40 minuuttia, useampi kappale tuntuu loppuvan ennen kuin tajuaa kappaleen melodiaa. Ehkä tämän takia (tai ansiosta) levyn ylipirteän oloiset rallit kuten Living in Paradise alkavat myös soida taustalla ilman sen kummempaa vastareaktiota, kappale loppuu ennen kuin sen pistävä melodia alkaa häritsemään.

This Year's Model on listan ensimmäinen levy jota voisin sanoa hyväksi. Varsinkin The Beat soi stereostani vastaisuudessakin.

8/10


Hra O

Costellon tuotanto oli ennen tätä viikkoa meikäläiselle lähes koskematon, ellei lasketa muutamia yksittäisiä kappaleita, joita on saattanut kuulla milloin missäkin mediassa. Ilmeisesti nämä hittikappaleet eivät olleet sitten sen kummemmin herättäneet kiinnostusta, eivätkä useammatkaan kuuntelukerrat jaksaneet herättää
innostusta tälläkään kertaa. Melko komea diskografia miehellä näytti kuitenkin olevan.

Ensivaikutelma levyn yleisilmeestä oli todella pirteä, mikä ei yleensä ole kovin positiivinen ominaisuus musiikkimakuani ajatellen. Taisi olla vasta neljäs tai viides kierros, kun kuuntelun ohella lyriikkoja lukiessani totesin, että eihän tämä nyt niin iloista olekaan. Mutta eipä tämä juuri tuota ensivaikutelmaa muuttanut, johtuen varmaankin siitä, että yleensä en juurikaan keskity lyriikoihin vaan annan musiikin kertoa oman tarinansa.

Yleensä mielestäni todella hyvä albumi tekee minuun vaikutuksen joko heti parilla ensimmäisellä kuuntelukerralla tai sitten albumista 'kasvaa' loistava tuotos sitä yhä enemmän ahmiessa ja se tarjoaa jokaisella kuuntelukokemuksella jotain uutta. Tämä albumi ei kuulunut valitettavasti kumpaankaan joukkoon. Muutaman yhtyeen olen löytynyt myös live-esiintymisen myötä ja näyttipä tämä herra esiintyvän ensi kesän Porin Jazzeissakin. Ehkäpä sitä tulee tämäkin katsastettua jos nyt saa aikaiseksi sinne lähteä.

Kokonaisuutena tämä taisi nyt olla meikäläiselle vähän turhan tasapaksua enkä oikein löytänyt minkäänlaista tarttumapintaa tai mielenkiintoista nyanssia. Tuntuu jotenkin oudolta sanoa näin, kun ottaa huomioon miten montaa genreä Costello on historiansa aikana edustanut. Tämä levy nyt ei vaan tarttunut. Aikoinaan muutaman hittibiisin tekemä vaikutelma oikeastaan vahvistui tässä enemmän kuunnellessa ja luultavasti jätänkin tämäntyyppisen musiikin niille, jotka sitä osaavat enemmän arvostaa.

Kuusi mitäänsanomattomuutta kymmenestä.


Hra D

Tämän levyn kohdalla ennakkoaavistukset ennen ensimmäistä kuuntelukertaa osuivat kohdilleen huomattavasti paremmin kuin kahden aiemman kohdalla. Vaikka olin aina kuvitellut Elvis Costellon New Yorkiin, en juurikaan yllättynyt kun luin hänen olevan kotoisin britteinsaarilta. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin, ainakin omasta mielestäni, huomaavinani selkeää yhtäläisyyttä ainakin The Clashin ja The Policen 70- ja 80-luvun vaihteen tuotantoihin.

Miltä levy sitten kuulostaa? Se kuulostaa tarttuvilta ja punkille kumartavilta rockbiiseiltä. Se kuulostaa aidolta bändiltä, joka osaa ja nauttii yhdessä soittamisesta. Se kuulostaa siltä, miltä  rockin pitäisikin kuulostaa; ei nykypäivälle liian tyypillistä ylituotettua soundia tai virheetöntä soittoa vaan aitoa musiikkia. Se onnistuu kuulostamaan yhtäaikaa ajattomalta ja samalla aikalaiskuvauksena punkin jälkeisestä new wave aallosta.

Levyn huonoin puoli onkin ehkä siinä, että se on vain levy. Itse ihastuin levyllä taustabändi The Attractionsin välittömään soundiin, joka luultavasti pääsisi oikeuksiinsa vasta hikisellä klubilla pienessä keskienglantilaisessa teollisuuskaupungissa. Levyn biisit kuuluvat mielestäni ehdottomasti siihen kategoriaan, jota ei voi vain kuunnella vaan ne pitäisi myös kokea.

Itse biiseistä allekirjoittaneella parhaiten jäivät mieleen seksuaalisella jännitteellä ladattu Pump it up, (I don't want to go to) Chelsea sekä mukavan kepeä ja loistavalla urkuriffillä siunattu Living in Paradise.

Kaiken kaikkiaan ehdottomasti suosituksen arvoinen kokonaisuus.

8/10