Herra A

Zeppelinin lennettyä taas hetkeksi sivuun, on jälleen vuorossa täysin uusi tuttavuus. Van Morrison ei sanonut etukäteen yhtään mitään, eikä ensikuuntelun jälkeen mitään suurta ahaa-elämystä ollut ilmapiirissä. Radiossa tämän on voinnut, ja varmasti onkin, taustalla kuulla, mutta silloinkaan mikään ei ole tietoisuuden rajaa ylittänyt. Kantrin ja R&B:n maastossa kuitenkin liikutaan, eikä sen perusteella kuuntelukokemuksen nyt aivan tuskainen pitäisi olla. 

Useampi kuuntelukerta takana ja totean, että pää on kenties normaaliakin tyhjempi. Vaikka kokonaisuus kuulostaa ihan hyvältä, menee levy kerta toisensa jälkeen ohi kuin Burt Bacharachin säveltämä hissimusiikki. Vain avauskappale And It Stoned Me ja Into The Mystic ylitti tunnistamiskynnyksen;  muuten uitiin samassa tasapaksussa meressä. Morrisonin ääni ei vain soi korvissani niin hyvin, että balladit kuten Crazy Love tai kuulemma kuuluisa nimikkopiisi Moondance mitään erityistä sykähdystä aiheuttaisi oikeastaan mihinkään suuntaan.

Ei tämä sinänsä huonoa ole, mutta vaikea on nähdä itseäni tällaista muuten vain kuuntelevan. Ehkä sitten 30 vuoden päästä kun loppukin järki on hävinnyt ja The Beatles on sitä levyhyllyn raskainta musiikkia.

5/10

---

Herra O

Van Morrison tarjoilee kevyttä rockia maustettuna ripauksella jazzia, soulia ja kantria. Äkkiseltään yhdistelmä ei kuulostanut kovin houkuttelevalta, mutta kyllähän tämä multi-instrumentalisti on osannut kasata kohtalaisia kappaleita kolmannelle albumilleen, Moondancelle. Albumi on viihtynyt erinäisillä listoilla ja on varmasti ihan syystä myös tällä listalla.

Vaikka omiin kuuntelumieltymyksiini ei kuulukkaan jazz tai vielä vähemmän kantri, myönnettäköön, että etenkin enemmän jazzahtavat kappaleet, kuten albumin nimikappale, olivat mukavaa kuunneltavaa. "Belfastin cowboyn" äänikin sopi ihan kivasti biisiin kuin biisiin, vaikka sitä onkin selkeästi hiottu kantrin karhealla paperilla. Soulahtavat kappaleet jäivät kuitenkin odotetusti hieman vaisuiksi, enkä saanut niistä juuri mitään irti. Kappaleiden joukosta muita korkeammalle nostan jo aiemmin mainitsemani Moondancen, sekä lätyn avaavan And It Stoned Me. Tutuin kappale albumilta taisi olla joko Everyone tai kiekon päätöskappale Glad Tidings.

Vajaan 40 minuuttia kestävä albumi on äkkiä kahlattu läpi ja toimii juuri mittaisensa pieninä annoksina. Jäin kuitenkin kaipaamaan hieman enemmän rock- ja jazz-kappaleita, mutta riittivät nämäkin kuitenkin pitämään mielenkiintoa yllä muuten kantrivoittoisella levyllä. Kyllähän tämän artistin muita albumeita voisi kokeilla nimenomaan yllämainituilla sekoituksilla varustettuna; puhtaat kantrituotokset jätän väliin. Katsotaan sitten, mitä listan toisella Van Morrison -albumilla on tarjota.

Seitsemän viiksikarvaa.

---

Herra D

Van Morrisonin levyn Moondance avaava biisi And It Stoned Me vie ajatukset Niilo-Nuoren aiemmin arvosteltuun levyyn sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti. Hieman haikean nostalgista tunnelmointia maalaiselämästä, joka ilmeisesti pohjaa tekijänsä lapsuuteen. Pelkkää leppoisaa country-rockia levy ei kuitenkaan ole, sillä avausraitaa seuraa romanttinen jazz-tunnelmointi. Pian kuitenkin luonto ja huoleton maalaiselämä vie jälleen voiton ja matka jatkuu ilman suurempia kiireitä tai aikataulupaineita.

Joudun valitettavasti julkaisemaan tämän kirjoituksen uudestaan, sillä Chromium kadotti sen jostain käsittämättömästä syystä. -- Herra D

---

Herra A

Varsin ripeään tahtiin jo kolmas Zeppelin-albumi listalla aiheuttaa tällä kertaa varsin hämmentyneen olon. Miten tämä jo nyt tulee listalla vastaan? 

Levystä lähes kaiken oleellisen kertookin jo se, että se sisältää sellaisen kertakäyttöhitin kuinStairway To Heaven - kappaleen, joka löytyy lähes jokaisen "kaikkien aikojen kappale"-listan kärkipäästä.  Ja kun tämän ympärille on kerätty muita aivan käsittämättömän hienoja kappaleita, kuten The Battle Of Evermore, Going To California tai When The Levee Breaks, on kokonaisuus varsin lähellä täydellisyyttä. Kaikki jotka Zeppelin-tuotantoon haluavat tutustua voivat huoletta IV:staaloittaa, sillä levyltä ei mitään heikkoa lenkkiä löydy. Tuolta omalta lempikappaleiden listaltakin puuttuu kokonaan mm. levyn single-julkaisut eli Black Dog ja Rock & Roll. 

Tämä on se Zeppelin-levy, joka nousee minulla muiden yläpuolelle, joten tässä on väärin vain sen sijoitus 66.  Ja missä on III? 

10/10

---

Herra O

Jälleen olisi tarjolla Led Zeppeliniä; tällä kertaa vuorossa albumi IV. Itseäni harmittaa hieman, että lähes kaikki listan Zeppelin-albumit ovat sijoittuneet näinkin lähelle toisiaan. Toisaalta taas on hienoa, että näinkin moni albumeista mahtuu sadan parhaan joukkoon. Tämän projektin edetessä olisin kuitenkin pitänyt pidempää väliä eri albumeiden välillä.  Eniten ihmetyttää kuitenkin se, että mukaan ei ole päässyt mielestäni paras Zeppelinin albumi, III.

Mutta sitten itse albumiin. Tutut, taatulla varmuudella rakennetut kappaleet soivat huomaamatta kerta toisensa jälkeen vaikkakin albumiin tuli keskityttyä jotenkin normaalia vähemmän. Sen verran kuunteluhistoriaa oli jo kuitenkin takana. Kuten aiemmasta saattoi selvitä, ei albumi yllä bändin parhaaksi levyksi saakka, mutta ei myöskään jää tittelistä kovin kauas. Kappaleiden mukana on yksi rock-historian ehkä legendaarisimmista biiseistä: Stairway To Heaven. Ja mitäpä siihen lisäämään, loistava biisihän se on. Jotenkin levyn muut kappaleet tahtovat kuitenkin jäädä tämän hitin varjoon, vaikka eivät millään mittarilla huonoja olekkaan.

Koska bändin neljä ensimmäistä albumia eivät mielestäni eroa hirveästi toisistaan, tuntuu että kaikki sanottava on jo sanottu, ellei tämän, niin jo aikaisempien arvostelujen myötä. Albumin arvosana lähentelee kiitettävää, mutta jää siitä lievän tasapaksuutensa takia. Jos minun pitäisi suositella bändin jotain yksittäistä albumia jollekkin yhtyeestä kuulemattomalle (jos sellaisia löytyy), voisi tämä albumi olla se. Toisaalta, vaikka mikä tahansa muukin albumi toimisi yhtä lailla, ehkä tämä olisi kuitenkin se helpoiten omaksuttava.

Kahdeksan porrasta taivaaseen

---

Herra D

Tällä viikolla päästiin tutustumaan jälleen viime aikoina varsin hyvin tutuksi tulleeseen rock-junttaan nimeltään Led Zeppelin. Se, että zepukoiden levyjä on sadan parhaan joukkoon päästetty neljä kappaletta, ei ole ongelma. Se, että kolme niistä on osunut näin lähelle toisiaan, taas on. Tai ei nyt varsinaisesti ongelmakaan, mutta harmi.

Led Zeppelin on siitä hassu bändi, että ainakin minusta heidän koko tuotantonsa kuulostaa lähes samalta kautta linjan - ja silti helvetin hyvältä. Yleensä yhden tempun ponia jaksoo katsoa yhden esityksen ajan, mutta niin ovat pojat pistäneet makkarapankkinsa sen verran kovaan vireeseen heti alusta lähtien, että kausikortin hankkiminen on lähes pakollista. Tämä on toisaalta hyvin ymmärrettävää, kun miettii kuinka nopeaan tahtiin bändi neljä ensimmäistä levyäänkin on levyttänyt.

Virallisesti nimeämätön teos tunnetaan "neljäntenä albumina" tai nimellä IV. Se jatkaa siitä mihin bändi aiemmilla levyillä on päätynyt eikä petä kuulijaa tälläkään kertaa. Levystä on melko vaikeaa keksiä sellaista sanottavaa, jota ei ole tullut kirjoitettua jo kahden aiemman arvostelun yhteydessä. Ehkäpä muutaman viikon tai kuukauden sulattelu ja vertailu olisi auttanut pistämään levyjä paremmin järjestykseen.

Ainiin. IV:stä on käytännössä mahdotonta puhua ilman, ettei mainitsisi Straiway to Heavenia. Olen monesti miettinyt kappaletta kuunnelessa miltä sen tekijöistä on tuntunut, kun he ovat saaneet sen valmiiksi. Ovatko he jo silloin tajunneet, mitä ovat menneet tekemään - yhden kaikkien aikojen parhaista biiseistä siis. Yleensä zepukoiden levyt ovat olleet kautta linjan hyvin tasaisia kokonaisuuksia, mutta Stairway rikkoo, no ei missään tapauksessa ainakaan valitettavasti, tämän kaavan yksinkertaisesti olemalle jotain aivan muuta. Tästä seuraa se, että levyn kuunneltuaa saattaa helposti unohtaa sellaiset loistavat vedot kuin levyn avaava Black Dog tai akustiseen kitaraan ja banjoon nojaava The Battle of Evermore.

No, turha selitellä tämän enempää. Allekirjoittaneen mielestä paras vääntö neljästä ensimmäisestä. Eipä muuta.

10/10

Herra A

Jälleen päästään artistin pariin, joka on varsin tuttu mutta silti hyvin etäinen. Billy Joelin kappaleita on varmasti kuullut radiosta kymmeniä ellei satoja kertoja, mutta etukäteen en saanut yhtäkään mieleen. Genren pystyin vain paikallistamaan pop/rock maastoon, joten tämän suhteen etukäteisfiilis oli varsin neutraali. Kirjoitin edellisten levyjen arvostelut jo ennen lomataukoa, joten The Stranger on listan uutuuksista hieman eriarvoisessa tilassa, koska sen kuunteluun pystyin käyttämään lähes kuukauden.

Laiska kun olen en tietysti kirjoittanut mitään ylös siitä alkufiiliksestä minkä levy aiheutti, joten näin kuukauden jälkeen levy kuulostaa hyvin tutulta. Sen verran muistan, että levy toi varsin vahvasti mieleen Elton Johnin, eikä tämä tunne ole sen kummemmin laantunut. Levyn alku on mukavan rock-painotteinen ja se sisältää sen kaksi parasta kappaletta eli Movin' Out ja The Stranger. Muuten levyllä on paljon balladia ja puhdasta poppia, jotka sopivat kokonaisuuteen varsin hyvin. Nämä tosin jäivät itselleni varsin neutraaleiksi kokemuksiksi. Lisämaininnan voi vielä antaa varsin pitkälle Scenes From An Italian Restaurant veisulle, jonka kohdalla piti tavoista poiketen kiinnittää tarkemmin huomiota laulun sanoihin.

The Stranger on hyvä levy eikä kuukauden kuuntelu sitä lainkaan kuluttanut. Ei liikuta musiikkimaun sydänmailla, mutta mikäli tämän joku laittaisi bileissä soimaan niin en ainakaan pahastuisi. Päinvastoin.

8/10

---

Herra O

Heti kärkeen on todettava, että en ole aikaisemmin kuullut nimeä Billy Joel saati kuunnellut herran albumia The Stranger. Yllättävämpää oli kuitenkin se, että muutamat levyn kappaleista olivat todella tuttuja vaikka en tiennytkään biisien esittäjää. Muutenkin albumin ensivaikutelma oli varsin positiivinen.

Joelin toistaiseksi myydyin studioalbumi on yllätyksiä täynnä. Musiikki vetäisi mukaansa jo parin ensimmäisen kappaleen voimin ja ensikuuntelulla kirkkaimmin mieleen jäikin levyn nimibiisi. Kappaleen alun ja lopun vihellykset toivat vahvasti mieleen Ennio Morriconen työt Sergio Leonen leffoissa. Muista kappaleista mainittakoon nuo aikaisemmin tutut Just The Way You Are ja She's Always A Woman. Piano-voittoisten rock-kappaleiden rakenne oli läpi levyn tavalla tai toisella jännittävä ja nyansseja pullollaan. Levy soikin mielenkiintoisuutensa vuoksi useaan otteeseen kotona, työmatkoilla ja töissä. Ja tulee soimaan myös jatkossa.

Billy Joelin The Stranger -albumin voinkin lisätä enempiä miettimättä tämän projektin aikana vastaan tulleiden "löytöjen" joukkoon. Koska listalle ei muita Joelin tekeleitä ole päässyt, tästä kohtaa lähtee varmasti jälleen yksi oksa haarautumaan uuden musiikin etsiskelyssä/kokeilussa. Ehkä kokeilen seuraavaksi Joelin vanhempaa tuotantoa.

Yhdeksän mielenkiintoavainta pianonvirityssarjassa.

---

Herra D

Billy Joel on tähän asti kuulunut minulla samaan kategoriaan kuin Elton Johnikin tämän arvostelurupeaman alussa; imeliä hittejä ja tyylitajunsa vuosikymmeniä sitten kadottaneen keski-ikäisen massan häpeilemätöntä kosiskelua. Yhteistä mainituilla artisteilla on myös se, että molemmat onnistuivat yllättämään minut positiivisesti arvosteluun päätyneillä levyillään.

The Stranger levyä pidetään Billy Joelin uran parhaimpana ja mikäli arvosteluperusteina käytetään puhtaasti kaupallista menestystä, arvio osuukin oikeaan. Koska en ole Billyn muuhun tuotantoon tutustunut, minulla ei ole vertailu pohjaa sille kuinka paljon herran tyyli tälle levylle on muuttunut aiemmista levyistä. Mikäli nettiä on uskominen, tällä levyllä on otettu selkeä harppaus kohti kaupallisempaa ja radioystävällisempää ilmaisua. Eikä tätä seikkaa oikein voi levyä kuunnellessa mennä kieltämäänkään, sillä kovin rohkeita tai kunnianhimoisia ratkaisuja ei koko kiekolta korvaan satu. Vaan eipä levy särise korvaan muutenkaan.

Levyä kuunnellessa sitä tuli aivan pakosta verrattua Eltonin tällä listalla aiemmin arvosteltuun levyyn, sillä molempien tyyli ja musiikki ovat niin lähellä toisiaan. Kevyitä pianolla säestettyjä pop/rock-biisejä, jotka paikoitellen hieman irroittelevatkin, mutta visusti rajojensa puitteissa. Tältäkin levyltä on melko hankalaa nostaa esille yksittäisiä kappaleita. Jos valinta pitää tehdä, niin ehkäpä levyn aloittava Movin' out ja vastaavasti lopettava Everybody has a dream jäivät itselle parhaiten mieleen. Levy ei kuitenkaan rakennu yksittäisten kappaleiden varaan vaan se luottaa tasaiseen laatuun. Mikä tahansa Radio Novaan tähtäävä aloitteleva yhtye kauppaisi isoäitiään paholaiselle saadakseen läpimurtosinkukseen minkä tahansa levyn kappaleista.

Viikon kuuntelun jälkeen on todettava, että Billy onnistui lopulta tekemään vaikutuksen, jos ei terävällä kynällään tai jäätävällä biisillä, niin tasaisesti jyräävällä biisiarsenaalillaan. Jos, ja kun, levyä tulee verrattua Eltonin vastaavaan, on todettava ettei Billy kuitenkaan yllä aivan samaan joskin kauskaan ei jäädä.

7/10

Herra A

Mitä eroa on Michael Jacksonilla ja muovikassilla? Toinen on tehty muovista ja vaarallinen lapsille, toisessa taas kannetaan ruokaa. Väliäkö tuolla, sillä musiikkiahan tässä ollaan arvostelemassa eikä itse mies enempiä esittelyjä kaipaa. Joskus pimeällä 90-luvulla on herraa tullut jonkin verran satunnaisesti kuunneltua, mutta levynä Off the Wall on uusi tuttavuus.

Curtisin ärsyttämä funk-allergia oli vielä sen verran päällä, että ensimmäisen kuuntelukerran aikana korvissa säröili vain levyn funk-groovit. Vaikka tämä pudotti odotukset nollaan, allergia yllättäen hellitti muutaman kuuntelukerran jälkeen ja tilalle tuli tutumpi (ja vähemmän ärsyttävä) Jackson-soundi kiekauksineen ja huuhdaksineen. Lopulta allergia häipyi lähes kokonaan ja pitää sanoa, että Michael ylsi jopa pieneen yllätykseen. Jos levyllä olisi ollut muutama parempi kappale, tällaista kuuntelisi ennemmin kuin lapselta turpaan ottaisi. Vaikka vaihtelua onkin jonkin verran, kappaleet ovat silti sen verran samalla tasolla, että en kyllä nyt pysty nimeämään kuin sinkkulohkaisun Rock With You samlla kun loput 9 ovat samassa sängyssä.

Pikkuisen perässä ollaan, totesi Michael kun listasijoituksensa näki.

5/10

---

Herra O

Tällä viikolla kuunneltavana oli ensimmäinen kahdesta listalle päässeestä Michael Jacksonin albumista, Off the Wall. Jacksonin tuotantoa on tullut kuunneltua joskus varhaisina teinivuosina enemmänkin, mutta jäi sitten hiljakseen unholaan. Tätä albumia muistelisin kuunnelleeni muita huomattavasti vähemmän, eikä herättänyt nyt juuri mitään muistoja varhaisista kuunteluista. Eniten kuuntelukertoja sai melko varmasti Bad. Listan kahdesta albumista odotin tässä projektissa selkeästi enemmän Thrilleriä, jota pidin nuorempana ehkä jollain tasolla kuunneltavana albumina.

Off the Wallin kuuntelu ei valitettavasti luvannut kovin hyvää Thrillerin odotusta ajatellen. Levy "pyörähti lautasella" useampaan otteeseen, mutta yhdelläkään kerralla en saanut muodostettua oikeastaan mitään mielipidettä suuntaan tai toiseen. Tämän tyylisestä musiikista kun tuli kasvettua eroon jo melko varhaisessa vaiheessa, muistinvirkistyskuuntelut olivat vain vahvistusta tehdylle päätökselle ja tuskin tätä tulen enää vastaisuudessa kuuntelemaan.

Thrilleriin kun tuota matkaa vielä on jonkin verran, voisi ehkä tässä välissä testata miltä Bad kuulostaa vuosien jälkeen. Tämä albumi ei kuitenkaan nyt iskenyt enkä sen oikeastaan odottanut niin tekevänkään. Toisaalta levy ei ärsyttänytkään pahemmin, vaan loppujen lopuksi jätti mitäänsanomattoman kuvan jälkeensä.

Viisi askelta kuussa.

---

Herra D

Tämän kertainen levy, eli Michael Jacksonin Off The Wall, osui juuri sopivasti artistin 50-vuotisjuhlien kohdalle. Kun vielä Madonnankin täytti pyöreitä lähes yhtäaikaa, tulee pakostakin mieleen verrata näiden kahden hieman samankaltaisen artistin uria. Siinä missä Madonna on uudistanut imagoaan ja musiikkiaan säännöllisesti 90- ja 2000-lukujen aikana kulloinkin pinnalla olleiden tuottajien, kuten The Neptunesin tai William Orbitin kanssa, on Jacko onnistunut hankkimaan yksityisen eläintarhan ja täydellisen sekopään maineen. Mitään musiikaalisesti konkreettista herra ei ole tiettävästi tehnyt herra ties milloin. Ja se on harmittavaa.

Off The Wall oli ensimmäinen Jackon sekä hänen tulevan luottotuottajansa Quincy Jonesin yhteinen levyprojekti. Levyltä on jo hyvin kuultavissa se soundi, jonka avulla heidän tulevia lättyjä myytiin aikaansa nähden tähtitieteellisiä määriä. Levyn musiikki koostuu pitkälti funkista, soulista, discosta ja kevyestä rockista vaikutteita imeneestä tanssimusiikista pakollisia balladeita lukuunottamatta. Ja mikäs on pistäessä jalalla koreasti, sillä sen verran terävinä ovat kirjoittajien kynät olleet levyä tehdessä. Ehkä suurin yllätys itselle levyä kuunnellessa oli Jackon suuri osuus sävellyksissä tällä sekä tulevilla levyillä, sillä itse olin aina olettanut herran olleen pelkkä artisti, jolle suuren rahan taustaryhmät työstävät hittejä.

Mutta palataanpa takaisin levyn musiikkiin. Itselle levyltä upposivat odotetusti nopeammat tanssiraidat, jotka onnistuvat vielä tänäänkin kuulostamaan melko ajattomilta, vaikka niiden yllä leijuukin jo vahva 80-luvun painolasti. Näistä esimerkkinä mainittakoon levyn avaava Don't Stop 'Til You Get Enough sekä Get on the Floor. Levyn toiseen ääripäähän kuuluvatkin sitten yli-imelät balladit ja rauhallisemmat biisit, jotka jäävät omalla osalla hieman täytemateriaalin roolin nopeampien biisien viedessä huomion. Eiväthän ne huonoja, ole mutta taas se perinteinen mutta..

Kaikkineen levy on kuitenkin ihan onnistunut avaus 80-luvun superkaksikon yhteistyössä, joka hiotui vielä parempaan iskuun parilla seuraavalla albumilla, joista toinen löytyy tältäkin listalta lähempänä kärkeä. Vaikka levyä leimaakin tietty ajattomuus aina ajoittain, toisina hetkinä ote taas valitettavasti herpaantuu enemmän ja aikakauden vaikutteet nousevat pintaan. Ihan ok suoritus, muttei kuitenkaan Jackon paras.

6/10

Herra A

Zeppelinin sävelistä päästäänkin sitten taas uuden tuttavuuden pariin. Curtis Mayfield on nimenä vain etäisesti tuttu, mutta genren kyllä jo aavistaa. Play-napin painaminen on viime viikkoista huomattavasti suuremman työn takana, mutta ehkäpä Curtis yllättää. Olisko Superfly listan ensimmäinen hyvä funk-levy?

Ei. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen mielessä on vain kuva mustasta miehestä kävelemässä takakenossa pitkin New Yorkin katuja ilman, että itse musiikki olisi mitenkään pääosassa. Näin siis jo ennen, kun Wikipediasta lunttasin että kyseessä todella on moisen elokuvan soundtrack. Kun useampi kuuntelukerta ei mielikuvaa miksikään muuta, on vain todettava ettei levy iske millään tasolla. Ainoa kappale jonka huomenna pystyn vielä nimeämään on Freddie's Dead, ja sekin poistuu nopeasti soittolistalta jahka listalla päästään seuraavan artistin kimppuun. Muuten mennään kaulaa myöten funk-suossa.

The Whon Tommyn yhteydessä katsastin levyn elokuvaversion ja se lisäsi levyn arvostusta entisestään. Superflyta en ole nähnyt eli arvoitukseksi jää olisiko levy jotenkin eri tavalla iskenyt, mikäli tämän soundtrackin olisi kontekstissaan nähnyt. Nyt funk pitää maineensa.

4/10

---

Herra O

Pienten kuunteluteknisten ongelmien jälkeen sain vihdoin tarpeeksi kuuntelukertoja, artistina minulle ennestään tuntemattoman, Curtis Mayfieldin  Superfly-albumista. Nimi oli kuitenkin jostain tuttu, eikä tyylisuuntaa tarvinnut levykannen perusteella sen kummemmin arvailla: soulia/funkiahan sieltä kajareista pärähti soimaan. Pieni wiki-taustaselvittely lisäsi hieman mielenkiintoa viikon artistia kohtaa, kovin vaiherikkaalta Mayfieldin biografia näytti. Mainittakoon vielä, että albumi toimii soundtrackina samannimiselle blaxploitaatio-leffalle. Pitänee kaivella jostain, huvittavia kun yleensä tuppaavat olemaan.

Itse albumi lunastaa helposti wikin alustamat odotukset, multi-instrumentalisti pistelee levyn täydeltä parastaan (tai no, mistäpä minä siitä parhaasta tietäisin, kun en muita levyjä ole vielä kuunnellut). Vakuuttava kokonaisuus kuitenkin, eipä tainnut levyllä yhtään muita selkeästi heikompaa kappaletta ollakkaan. Harmi sinänsä, ettei sadan parhaan joukkoon mahtunut muita jenkkifunkkarin tuotoksia, ihan mielellään tätä kuuntelee. Sanoitukset eivät liiemmin iskeneet ja en niihin muutenkaan pahemmin keskittynyt. Sinänsä itseäni ihmetyttävä seikka, onhan kyseessä kuitenkin konseptialbumi ja nämä ovat yleensä tavalla tai toisella kiinnostavia. Luultavasti en vaan jaksanut pitää köyhyys/huumeiden väärinkäyttö -aihetta kovin mielenkiintoisena, liikaa tullut vastaan jo niitä.

Raidoista ehkä hieman muita parempana nostan albumin nimikappaleen, joka päättää vajaan 40 minuuttisen lätyn jättäen pienen näläntunteen jälkeensä. Pari kertaa pitikin kuunnella albumi useamman kerran putkella läpi. Kokonaisuutena positiivisesti yllättänyt albumi, jota kelpaa suositella ja soitella vastaisuudessakin.

Kahdeksan ...pistettä.

---

Herra D

Jälleen kerran albumi, joka ei paperilla juuri luottamusta herätä: konsepti-soul/funk-soundtrack b-luokan halppis blaxploitation leffaan jonka menestykseen levy-yhtiön johto uskoi kuin ateisti Jeesuksen toiseen tulemiseen. Curtis Mayfield ei kuitenkaan antanut pienten esteiden haitata ja sen verran hyvin herra onnistui samannimiseen leffaan sävelletyn Superfly-albumin kanssa, että kirjoitan siitä arvostelua tähän blogiin.

Koska jälkiviisaus on niin helppoa, voidaan helposti todeta Mayfieldin olleen oiva valinta työhön. Musikaalisten ansioiden lisäksi hän on onnistunut ottamaan kantaa kirjoittamalla aikalaiskuvauksen elokuvan aihepiiriin. Liika moralisointi ja ylilyönnit ovat saaneet antaa tilaa enemmänkin tilanteen toteavalle tekstille. Itse koen tämän ainoastaan positiivisena, sillä olen (virheellisesti?) assosioinnut kyseisen musiikkityylin enemmänkin ooh-yeah-work-it-now-hit-me -linjalle.

Entäpä sitten itse musiikki. Levy on pullollaan varsin maukkaan kuuloista soulin ja funkin yhdistelmää... mutta mutta. Tätä blogia kirjoittaessa olen ehtinyt jo muutamaan otteeseen tutustumaan sekä soulin että funkin parempiin luentoihin, mutta se jokin joka todella innostaisi minua ja nostaisi albumit huippupisteisiin tuntuu jäävän joka kerta puuttumaan jollain tapaa. Tämä ei ole taaskaan moite levyä kohtaan; se sisältää monia hyviä biisejä joista voidaan nostaa esille vaikkapa Pusherman ja Freddie's Dead. Niin hyviä kuin molemmat ovatkin, täysiin pisteisiin kumpikaan ei kuitenkaan valitettavasti yllä.

Superfly kuuluu ilmeisesti siihen hyvin niukkalukuiseen elokuvasoundtrackien joukkoon, jotka ovat tuottaneet enemmän kuin varsinainen elokuva. Superflyn kohdalla tätä ei ole vaikea uskoa eikä ainoastaan elokuvan aiheen sekä toteutuksen perusteella. Hieman haikeaa ja aavistukseen synkkääkin menoa vakavamieliseen suuntaan viedyn aihepiirin ympärillä.

7/10

Ihan ensiksi pahoittelut, että arvostelujen väliin jäi näinkin pitkä väli. Valitettavasti kesä ja kesälomat yllättivät amatöörikriitikkomme pahemman kerran. Tästä eteenpäin yritetään jälleen palata tuttuun levy/viikko aikatauluun.

---

Herra A

Puhuin jo edellisen Zeppelinin kohdalla "Zeppelin-soundista". Physical Graffitissa se soi varsin voimakkaana ja on venytetty 15 kappaleen mittaiseksi. Tämäkin Zeppelin on varsin tuttu, joka tarkoittaa sitä, että se on arvostelumielessä uutuuksia huomattavasti vaikeampi. Mutta pakkohan se on yrittää.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen mieleen palasi se mielikuva mikä levystä jo oli; Siinä on Kashmir ja The Rover. Näiden klassikoiden lisäksi levy sisältää ison kasan muuta vaihdellen aina rock-balladeista funkkiin. Ehkäpä tästä syystä en ole tästä kummemmin levynä pitänyt, sillä hyvän seassa on vain liikaa huonoa (tai ainakin keskinkertaista). Hyvän puolelta jo mainittujen lisäksi voi nostaa Wanton Songin ja In The Lightin ja taas tylsempänä antina vaikkapa Boogie With Stu.

Vaikka levyltä löytyykin varsin kovia klassikoita, I-IV ajoista on matka ollut jo vähän alaspäin. Korkealla silti mennään sillä Kashmir ja The Rover rokkaavat vähintään yhtä kovaa kuin sillon 30 vuotta sitten. 

8/10

---

Herra O

Kesälomilta on nyt palattu ja tämän viikon albumia on kuunneltu loman aikana vähintäänkin riittävästi. Led Zeppelin Physical Graffiti edustaa Zeppelinin tuotannosta sitä harvaa osaa, joka on itseltä jäänyt kokonaisena levynä kuuntelematta. Tokihan albumi sisältää runsaasti tunnettuja ja myös itsellekin tuttuja kappaleita. Niistä vähän myöhemmin. Järjestysluvultaan kuudes albumi on yhtyeen ensimmäinen omalla levymerkillä julkaistu tuotos.

Kestoltaan reippaaseen 85:een minuuttiin yltävä tuplalevy on kieltämättä tuhdin toimiva paketti. Selkeästi kahteen eri osa-alueeseen jakautunut teos tarjoilee ensimmäisellä puoliskollaan raskaampaa materiaalia, johon ketään yllättämättä itsekin tykästyin enemmän. Toisen siivun rauhallisempi materiaali oli toki myöskin taattua Zeppelin-laatua, vaikka kokonaisuus jäikin hieman vaisummaksi. Mutta vain hieman.

Ensimmäisen levyn kappaleista suurin osa oli ennestään tuttuja ja olihan sielä mukana myös useasti coveroitu Rover, joka kävi tiukkaa taistoa Kashmirin kanssa albumin kovimman lohkaisun tittelistä. Karvan verran korkeammalle nousi kuitenkin loppujen lopuksi jälkimmäinen, perusteluja en oikein nyt irtoa, ehkä se vaan miellytti korvakäytävää enemmän. Tai ehkä Roverin oli kuullut jo liian monesti, mutta kuitenkin. Muita kappaleita lienee turha nostaa sen kummemmin esille; tuttuja veisujahan molemmat levyt olivat täynnä.

Mutta eipä siitä pääse mihinkään, Led Zeppelin on onnistunut iskemään tälläkin levyllä ajattoman ja kulumattoman jäljen musiikin historiaan ja eihän tätä voi olla omaan levyhyllyynsä hankkimatta. Kyllä, tunnustan, en vielä omista kyseistä albumia enkä muitakaan yhtyeen levyjä. Mutta tämä puutos korjataan pikimmiten, ei muuta kuin levytilausta menemään.

Kymmenen raskasta joutsenlaulua

---

Herra D

Kesän ja kesäloman keskeytettyä urakkamme oli jälleen aika palata arvostelun pariin. Kesän jälkeinen rupeama saatiikiin komeasti käytiin Led Zeppelinin Physical Graffiti -levyllä, joka on kyseisen yhtyeen kuudes studioalbumi. Toisin kuin monet muut levyt tällä listalla, se sai välittömästi sekä yleisöltä että kriitikoilta hyvin lämpimän vastaanoton nousten nopeasti Billboard-listan kärkeen. Levyn menestystä ei voi kuitenkaan pitää itsestäänselvyytenä.

Levyn nauhoitukset katkesivat heti alkuun yhtyettä jo jättämässä olleen basistin John Paul Jonesin terveydellisiin ongelmiin, joiden aiheuttamien ongelmien selvittäminen kesti kuukausia. Vaikka muutaman kuukauden viivästys saattaa kuulostaa nykyisellään lyhyeltä ajalta, pitää muistaa että Led Zeppelin julkaisi ensimmäiset neljä albumiaan 2 vuoden sisällä vuosina 1970-71. Kun yhtye oli saannut rivinsä järjestykseen, se palasi studioon nauhoittamaan materiaalia, jotka kertyi lopulta niin paljon, ettei sitä pystytty mahduttamaan yhdelle levylle. Yhtye päätti laventaa materiaalia aiemmissa sessioissa nauhoitetuilla, ennen julkaisemattomilla kappaleilla, jotta levystä saatiin lopulta tupla-LP.

Levyn tekohistoria ei jäännyt ainoastaan sivuhuomautukseksi musiikkihistoriassa, vaan se kuuluu vahvasti koko levyllä. Tupla on yhtyeen tuotannon ehdottomasti monipuolisin tuotos, joka tarjoilee kaleidoskooppimaisen katsauksen yhtyeeseen kokonaisuutena. Esimerkiksi yhtyeen solisti Robert Plant on nimennyt levyn suosikikseen.

No, miltä levy sitten kuulostaa? Ainut vastaus, jonka itse keksin on: "Led Zeppeliniltä". Levylle on mahdutettu kaikkea mahdollista hard rockista balladeihin ja bluesista vahvasti itään kumartavaan orkestraaliseen rockiin. On mahdotonta kuvitella mitään muuta yhtyettä, joka pystyisi luomaan vastaavaan kattauksen - ja onnistumaan siinä. En edes viitsi tässä yhteydessä nostaa esille yksittäisiä kappaleita, vaan jokainen löytäköön levyltä oman suosikkinsa ja inhokkinsa.

Levyä (tai siis levyjä) kuunnellessa tuli selväksi kaksi asiaa; levy on hyvä, mutta se vaatii vielä omalta osaltani lisää kuuntelukertoja, että se pystyisi haastaamaan yhtyeen neljän ensimmäisen kuninkuusasemaa. Physical Graffiti on sen verran laaja kokoinaisuus, että sitä on mahdotonta ottaa haltuun muutamalla perättäisellä kuuntelukerralla. Se vaatii aurinkoisia kevätpäiviä sekä sateisia syysöitä, ennenkuin se suostuu paljastaa kuulijalleen mahdollisen aarteen.

Kaikesta huolimatta,

9/10

Herra A

Listan edellinen Neil Young eli Harvest oli sen verran mielyttävä kokemus, että  itseään ei tarvinnut paljoakaan motivoida tämän viikon artistin kuunteluun. Eli samantien itse levyn kimppuun.

Jos Harvest sai jo muutaman kappaleen jälkeen korvat hörölle, tämä tuntuu lähinnä liukuvan läpi. Varmasti hyvin tyypillinen ensireaktio, sillä levy on yleistunnelmaltaan erittäin rauhallinen. Vain Southen Man pomppaa kunnolla esiin ensivaikutelmallaan; muuten mennään varsin tasaista virtaa. Parin työpäivän ja useamman kuuntelukerran jälkeen levy kuitenkin alkaa toimia hyvin eri tavalla ja jyvät erottuvat niistä harvoista akanoista. Näistä eniten itselleni iski varsin tunnettu kappale When You Dance You Can Really Love. Lisämaininnan voi myös jo mainitulle Southern Manille ja Only Love can Break Your Heart veisuille.

Siinä missä Harvest sai heti ymmärtämään listasijoutuksen, tämä vaati huomattavasti enemmän pureskelua. Yleisfiilis on sen verran rauhallisempi ja kun odotti, että levy aukeaisi muun toimen ohella, oli väärässä. Joudun rankkaamaan tämän Harvestin alapuolelle, mutta lisäkuuntelu voisi hyvinkin parantaa arvosanaa edelleen.

7/10

---

Herra O

Kuten jo Neil Youngin Harvest-albumin arvostelussa arvelinkin, After the Gold Rush aukesi levynä huomattavasti ensinkuunneltua helpommin. Levyä kuunnellessa voi helposti kuvitella olevansa jossain päin villiä länttä ja osassa kappaleita esiintyvät huuliharppu-kohdat eivät ainakaan heikentäneet tätä mielikuvaa. Pienen googlailun jälkeen kävikin ilmi, että albumi oli alunperin suunniteltu samannimisen elokuvan soundtrackiksi. Vaikka elokuva jäikin vain käsikirjoitusasteelle, albumi julkaistiin kuitenkin.

Yksinkertaiset kappalerakenteet ja pääosin laulumelodian ympärille kasatut biisit olivat mukavan leppoisaa kuunneltavaa. Etenkin Only Love Can Break Your Heart jäi heti soimaan päähän kertosäkeensä ansiosta. Southern Manin lähes eeppinen kitarasoolo puolestaan sopi muutenkin menevään biisiin kuin nyrkki silmään. Kappale nousikin jo parilla ensimmäisellä kuuntelulla albumin parhaaksi vedoksi.

Mutta kysymykseen, onko After the Gold Rush parempi kuin Harvest, en osaa vielä antaa vastausta; molemmissa on selkeät puolensa. AtGR kirii ehkä parin esiin nousseen biisin myötä puolen pisteen verran paremmaksi, mutta koska sille tielle ei lähdetä, annan listan sijoituksen olla paremmuuden ratkaiseva tekijä.
 
Ehdottomasti tutustumisen arvoinen lätty.

Seitsemän huuliharppukostajaa.

---

Herra D

Herra A

Listan edellinen Prince oli sen verran veret seisauttava kokemus että odotukset Purple Rainia kohtaan eivät olleet mitenkään taivaissa. Mutta ei  tässä itku auta, kuunneltava on kun moiseen projektiin lähti. Ja eihän sitä tiedä vaikka yllättyisikin.

Yleisvaikutelmaltaan levy jatkaa siitä mihin edellinen arvosteltava Prince jäi - aina kun herra rääkyy niin korviin sattuu. Toisaalta tällä kertaa melodisesti kappaleissa on jotain järkeä ja tämän kohdalla voin jo etäisesti ymmärtää että tällaisesta funkista joku voisi pitää. Levyn ylivoimaisesti paras anti on heti toisen kappaleen kohdalla eli Take Me With You, eikä vähiten siksi että siinä Prince on hieman taka-alalla, laulaa puhtaammin ja äänessä on myös duettona Apollonia Kotera. Erityismaininnan voi antaa myös When Doves Crylle joka oudosti muutaman kuuntelukerran jälkeen lakkasi ärsyttämästä ja muuttui jopa ihan jees ralliksi. Muuten levy meni kevyessa tuskassa loppua odotellen. Tosin tällä kertaa ärsytys oli huomattavasti Sign 'O' The Timesia laimeampi.

No olihan tämä paljon parempi kuin edellinen, melkein jo kohtalainen levy. Tällainen funk ei todellakaan ole minua varten mutta pakkohan sen on jollekkin upottava kuin puuro hullulle kun levyjä on myyty kasapäin. Outoja ovat musiikkimakujen erot.

4/10

---

Herra O

Täytyy heti kärkeen todeta, että en odottanut tätä albumia kovinkaan suurella innolla, suurimmaksi osaksi edellisestä Prince-kokemuksesta johtuen. Välttämätön paha, jonka huonouden voi varmentaa parilla kuuntelukerralla...

Mutta mitäs ihmettä? Toisen kappaleen kohdalla jouduin tarkistamaan olinko laittanut oikean levyn soimaan. Laulaja kuullosti kyllä tutulta mutta musiikki ei nyt oikein sopinut. Ei, kyllä se oikea levy oli. Toinen kappale, Take Me With U, oli musiikillisesti jopa kuunneltava ja antoi toivoa levyn lopusta annista. Valitettavasti edellä mainittu kappale jäi ainoaksi mielenkiintoiseksi ja melkeinpä hyväksi veisuksi ja loppulevy olikin jotain muuta.

Purple Rain olisi ehkä ollut instrumentaalina huomattavasti siedettävämpi lätty, Princen lauluääntä kun en yksinkertaisesti jaksa kuunnella. Herran edellisen albumin aikana olin ilmeisesti onnistunut kehittämään alitajuisen suodattimen, joka jotenkin vaimensi albumin vokaaliosuudet. Tällä levyllä suotimesta oli selkeästi hyötyä, eikä Purple Rain saanut aikaan läheskään sellaista inho-reaktiota, mitä Sign 'O' The Times teki jo ensisävelistä lähtien.

Mutta eipä tuo yksi kuunneltava kappale ja "Prince-filtteri" riittänyt kovinkaan pitkälle ja kokonaisuutena levy jäi omalla mittarillani melko turhaksi tekeleeksi. Funk-miehet ja -naiset voivat rauhassa kuunnella tätä niin paljon kuin lystäävät, minua varten Princen musiikki ei vain yksinkertaisesti ole.

Kolme symbolia melkein hyvästä yrityksestä.

---

Herra D

Jahas. Se olisi vuorossa sitten Princen toinen levy tällä listalla. Edellisen pettymyksen jälkeen Purple Rain albumiin kohdistui melkoisia ennakkoluuloja ennen ensimmäistäkään kuuntelukertaa; puolittain toivoi positiivista yllätystä ja puolittain pelkäsi pahinta.

Ensiksi todettakoon hieman egoistisesti, että olen yrittänyt, ainakin omasta mielestäni, kuunnella vuosien varrella hyvinkin erilaista musiikkia aina iskelmästä gabberiin antaen kaikille ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden loistaa. Osa on iskenyt, osa ei. Heti perään todettakoon, että tämän viikkoinen levy kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Internetistä luettuani levyn arvosteluja en osaa samaistua niiden kirjoittajiin millään tapaa. Levy on kerännyt ylistystä ja kehuja lukemattomissa arvosteluissa ja se hätyyttelee kärkisijoja lähes kaikissa "Paras levy" -äänestyksissä, mutta minä en voi käsittää miksi. Omaan korvaan levyn soundi aivan liian 80-lukuinen ja muovinen. Kappaleet tuntuvat kärsivän identiteettikriisistä poukkoilen jossain rockin, popin ja psykedelian välimaastossa.

Miles Davisin levyä kuunnellessa levyn sijoittumisen listalle ymmärsi, vaikkei albumi minulle avautunutkaan. Tämän levyn sijoittumista en taas pysty ymmärtämään kovasta halusta huolimatta. Levy tuntuu olevan minulle kuin vitsi, jonka kaikki muut tajusivat. En viitsi tässä lähteä analysoimaan levyä sen syvemmin, sillä ilmeisestikään en ole ymmärtänyt sitä kontekstia, jossa sitä tulisi käsitellä. Luultavasti myös levyn lyttäyksestä tuohtuneet (ja arvostelujen subjektiivisuuden unohtaneet) fanipojat osaavat kertoa ylisanoja kaihtamatta, mikä koko homman pointti on.

Eikä tämä nyt siis ihan susihuono ollut. Biisit ovat paikoitellen hyviä, paikoitellen huonoja ja suurimman osan ajasta ok.

5/10

Herra A

AC/DC kuuluu niiden harvojen raskaampien artistien joukkoon jotka ovat tälle listalle siunaantuneet, eikä valintaa tarvitse yhtään ihmetellä. Koko tuotanto on itselleni varsin tuttu ja olisin listalle myös kelpuuttanut edellisen laulajan, Bon Scottin, aikaista tuotantoa. Vaikka Brian Johnson ihan kelpo korvike onkin, Scottin äänessä oli sitä jotain joka sai allekirjoittaneen varsin hyvälle tuulelle. RIP Bon, toivottavasti votka maistui.

Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä että liikutaan hard rockin sydänmailla. Levy ottaa luulot pois heti ensimmäisen kappaleen kohdalla heittämällä eteen Hells Bellsin joka on ehkä Highway to Hellin kanssa heidän tunnetuin kappaleensa. Klassikko on maineensa ansainnut ja nyt kun riffin sai soimaan takaraivoon niin siellä se pysyy ainakin seuraavat pari viikkoa. Eikä tämä yhtään haittaa, ehkäpä pelkästään sen voimalla kestää taas yhden Princen joka jo kummittelee soittolistalla. Hells Bellsistä eteenpäin taso on vähintään yhtä kovaa, erikoismainintaa voi heittää varsin mainioille What Do You Do For Money Honey ja Given The Dog A Bone ralleille jotka ovat AC/DC-soundin ruummiillistumia. Ja onhan toki levyllä myös klassikoksi luettavissa oleva You Shook Me All Night Long.

Tällaisten levyjen oleminen listalla saa hymyn huulille. Muutaman kuuntelukerran jälkeen tulee vain hämmentynyt olo että miksi ei AC/DC-tuotantoa ole pitkään aikaan enemmän kuunnellut ja listalle olisi tällaista voinut tuoda kasapäin lisää. Vaikkapa kaikkien funk-levyjen tilalle.

9/10

---

Herra O

Noniin, nyt päästiin asiaan. Viime viikon hieman vaisumman albumin pölyt karistaa takuuvarmasti annos rehellisen reipasta hard rockia á la AC/DC. Bändin levyt on kuunneltu nuoruusvuosina läpi lukemattomia kertoja, eikä ainakaan Back in Black -albumin energia ole hävinnyt pienehkön tauonkaan jälkeen mihinkään.

Back in Black onkin mielestäni aina ollut yhtyeen vahvimpia tuotoksia tasaisen varmoilla kappaleillaan, eikä joukkoon ole päässyt livahtamaan yhtäkään huonompaa yksilöä. Jos aikaisempina viikkoina on ollut vaikeuksia nostaa yksittäisiä kappaleita esille, tällä kertaa en keksi yhtään, joka ei ansaitsisi jonkinlaista erikoismainintaa. Mutta koska yhtye ja varmasti myös tämä levy ovat monelle tuttuja ja olleet niin paljon radio/soundtrack/missä tahansa soitossa, jätän yksittäisten kappaleiden analysoinnit ja keskityn kokonaisuuteen.

Toisaalta harmillisen lyhyt levy loppuu turhan nopeasti, mutta tämäntyylisessä soitannassa mielenkiinto saattaaisi heikentyä yhtään pidemmällä mitalla. Vaikka kappaleet ovat enimmäkseen todella suoraviivaisia, ne toimivat sitäkin varmemmin, eivätkä vaadi mitään erityistä mielentilaa. Itseasiassa tulin paremmalle tuulelle lähes joka kuuntelukerralla, eikä tunnelmaa olisi voinut parantaa muuta kuin raskas amerikanrauta ja vapaa aika. Töissähän albumia tulikin pääasiassa kuunneltua kuluneen viikon aikana.

Harmillista, että sadan parhaan joukkoon ole mahtunut muita yhtyeen leytyksiä, mutta tämä oli sitäkin piristävämpi helmi muuten soulin tai funkin täyttämällä listalla. Tämän myötä tulee varmasti kaivettua bändin muut albumit naftaliineista ja voin suositella lämpimästi kaikille, jotka eivät syystä tai toisesta ole bändiä koskaan kuulleet (liekö heitä).

Kymmenen energistä "duck walk" -askelta

---

Herra D

Otis Reddingin viime kertaisen levyn syntysijoilta on luultavasti yhtä pitkä matka niin fyysisesti kuin musiikillisesti Australian takamailta kajahtavaan Youngin veljesten rock'n'rolliin. Back in Black on AC/DC:n ensimmäinen studioalbumi sitten Bon Scottin hieman hämärän peittoon jääneen kuoleman jälkeen. Solistinsa menettämisen jälkeen bändi harkitsi vakavasti lopettamista, mutta päätti kuitenkin jatkaa ja lopulta koelaulujen jälkeen se pestasi uudeksi nokkamiehekseen - tai menninkäiseksi - Brian Johnsonin.

Levyn musta kansi sekä nimi on omistettu edesmenneelle solistille, mutta muuten tämä eräänlainen comeback levy ei juurikaan jää kyynelehtimään haudalle kukkapuska kädessä. Yhtye kaahailee tuttuun tyyliinsä eteenpäin tarttuvilla riffeillä, jotka onneksi kasvavat myös kokonaisiksi kappaleiksi eivätkä jää pelkästään roikkumaan ilmaan. Sanoitusten puolella ollaan koko ajan vahvasti humalassa navan alapuolella. Lainataampa esimerkiksi Giving the Dog a Bone biisin sanoitusta, joka kuvaa melko hyvin koko levyn veijarimaista teemaa:

"She take you down easy / Going down to her knees / Going down to the devil / Down down at ninety degrees / She blowing me crazy / 'til my ammunition is dry / She's using her head again / She's using her head / She's using her head again / I'm justa giving the dog a bone"

Niinpä niin. Mitäpä sitä suotta kiertelemään.

Ja miksipä pitäisikään kierrellä ja kikkailla, kun jokainen kolmesta soinnusta on hanskassa ja yhtye vääntää kuin laivadiessel Johnsonin toimittaessa sumutorven virkaa. Parhaiten levyn biiseistä itselle jäivät mieleen kaavasta hieman poikkeavatkin luennat, kuten levyn avaava Hell Bells, Let Me Put My Love Into You ja You Shook Me All Night Long. Kaikkiaan voidaan todeta levyn olleen minulle selkeästi positiivinen yllätys, sillä olin aina lokeroinnut yhtyeen yhden tempun ihmeeksi, jolla ei lopulta olisi hirveästi annettavaa. Tarkennetaan vielä, että tälläkään levyllä bändi ei siis uusia temppujaan esittele, mutta sen ainoan se esittää niin mukaansatempaavasti, etten voi kuin antautua.

Luultavasti levy kuulostaisi vielä paremmalta aamuyöstä kölviporukassa parhaan terän syöneessä kaljapöhnässä. Ilman kaljaa tai poikaporukkaakin levy ansaitsee kuitenkin seuraavat pisteet.

8/10

Herra A

Led Zeppelinin tutuista sävelistä päästäänkin sitten taas itselleni tuntemattoman artistin pariin. Otis Redding on nimenä vain etäisesti tuttu mutta kappalelista näyttää epäilyttävän tutulta. Onko nuo kaikki sen tekemiä?

Ei ne ole. Coveria on suuntaan ja toiseen joista ensimmäinen on Respect jonka maintsinkin jo Arethan levyn arvostelun yhteydessä.Pakko sanoa että tällä kertaa cover on paljon, paljon parempi kuin tämä puhditon alkuperäinen. Jotenkin se voima puuttuu tästä Otiksen versiosta täysin. Seuraava mainitseminen arvoinen cover on My Girl jonka muistin oikein The Temptationsin kappaleeksi, mutta tämä cover ei sentään täysi susi ole. Meno jatkuu samanlaisena: kaikille on varmasti tuttuja mm. Wonderful world (Sam Cooke), Rock Me Baby (BB King) ja Satisfaction (Rollarit).

Jotenkin jäi tyhjä arpa käteen. Otis ei omaan korvaan sovi niin hyvin että nämä coverit mitenkään erityisen hyviä olisivat olleet, eikä omat kappaleet mitenkään päätä huimanneet. Ei kyllä tästä jäänyt mitään matkaan jonka vielä ensi viikolla muistaisin.

5/10

---

Herra O

Tämän viikon artisti ei ollut minulle ennestään tuttu, eikä tunnu olevan vieläkään. Otis Reddingin kolmas studioalbumi Otis Blue on nyt tahkottu läpi kuluneen viikon aikana jokusen kerran ja sanottavaa jäi kovin vähän.

Mutta mistähän tämä nyt sitten johtuu? Reilun puolen tunnin rykäisy on ohitse hetkessä ja koska tarttumapinta jää melko vähäiseksi, eikä albumi pyydä välittömiä uusintakuunteluita, levyn biisit katoavat unholaan yhtä nopeasti kuin levy oli kuunneltu läpi. En nyt sano että Reddingin soul olisi mitenkään huonoa, se ei vaan nosta päätään muiden joukosta ja tyylilajia vähemmän kuuntelevalle se ei välttämättä ole hyvä asia.

Koska oikeastaan yksikään kappale ei jäänyt viikon jälkeen mieleen, en usko, että Reddingin muukaan tuotanto olisi mitenkään järisyttävää. Myönnettävä on, soul ei ole minun heiniäni, muutamia kohtalaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Vaan mistä sitä tietää vaikka joku pääni kääntävä tekele tulisi vielä myöhemmin vastaan, tämä ei ole kuitenkaan se. Mutta mitäpä sitä väkisin enempiä suoltamaan. Ei vakuuttanut.

Viisi unohtunutta pistettä.

---

Herra D

Otis Redding kuului siihen kategoriaan, jossa artistin nimi oli etäisesti tuttu, mutta en pystynyt varmasti nimeämään yhtään hänen tunnetuksi tekemäänsä kappaletta. Hämmästys olikin melkoinen, kun Otis Blue levyn laittoi ensimmäistä kertaan soimaan ja levyn tajusi olevan pullollaan toinen toistaan tutumpia biisejä. Nopea googletus kuitenkin paljasti suurimman osan näistä kappaleista covereiksi, mikä on sinänsä sääli tällaisella listalla. Hauskana yksityiskohtana voidaan kuitenkin mainita Redding originaali Respect, joka on leimaantunut suuren yleisön korvissa täysin Aretha Frankliniin.

No, levyä arvostellessa tarvitsee kuitenkin pitää mielessä, mihin maailman aikaan se on tehty ja kuinka yleisiä kappalelainat ovat silloin olleet. Kun tämän asian ylitse pääsee, voi keskittyä rauhassa siihen miltä levy kuulostaa. Koska kyseessä on soul-levy, tunnelma ja musiikin sielukkuus on syytä nostaa yksittäisiä kappaleita tai niiden alkuperäisiä säveltäjiä korkeammalle prioriteetille.

Ja mitä Otikseen tulee, hän hoitaa pisteet kotiin. Hänen karhea ja aneleva tyyli onnistuu vangitsemaan levylle jotain, mitä esimerksi Arethan levyiltä jäin kaipaamaan. Lisäksi levyltä löytyvät originaalit osoittivat tämän vasta 26-vuotiaana kuolleen nuoren miehen potentiaalin myös säveltäjänä. Levyä kuunnellessa on helppo kuulla, kuinka paljon enemmän annettavaa Otiksella olisi vielä ollut ilman traagista lento-onnettomuutta.

Kappaleiden joukosta voisi nostaa esiin iki-vihreät rakkauden tunnustukset My Girl ja Wonderful World, Rolling Stones laina (I Can't Get No) Satisfaction sekä alkuperäisversio Respectistä. Parhaiten levy kuitenkin toimii kokonaisuutena ei niinkään yksittäisten kappaleiden ja teemallisen kokonaisuuden vaan tunnelmansa vuoksi. Suositellaan nautittavaksi yksin tai seurassa pimenevissä syysilloissa teen tai viinin kera.

7/10