Herra A

The Rise And Fall of Ziggy Stardust And the Spiders From Mars, joka tunnetaan myös lyhyemmällä nimellä Ziggy Stardust, on tunnetumpi David Bowien alter egona ja  kulttuuri-ilmiönä kuin varsinaisena levynä. Ziggy-persoona eli levyn ja useamman kiertueen yli ja tämä levy oli vain sen aloituspiste. Jostain syystä kuvittelin Major Tom -hitin olevan osa tämän konseptialbumin kokonaisuutta, mutta se tapahtuikin jo aiemmin. Levy ei ole etukäteen juurikaan tuttu ja silmään osuu vain hitti Starman.

Konseptialbumit ovat saaneet listalla varsin suopean vastaanoton, eikä tämä ensimmäisten kuuntelujen perusteella tunnu olevan poikkeus. Vaikken aluksi kiinnittänyt tarinaan mitään huomiota, levy soljui läpi erittäin hyvin myös muiden ansioidensa voimalla. Levy alkaa varsin mainiolla Five Years -raidalla, eikä Soul Love paljoa perään jää. Mutta erityisesti mieleen jää levyn keskivaiheelta löytyvä Moonage Daydream - Starman - It Ain't Easy kombo, jonka totesin lähes töitä häiritseväksi kokemukseksi. Tämä pätkä on niin vahva, että se hieman varjostaa loppulevyä, vaikkakaan mistään tusinatuotannosta on turha puhua. Näistä voi helposti nostaa esiin vaikkapa "nimikkoraidan" Ziggy Stardustin. Ziggystä ja levyn tarinasta voisi puhua vaikka kuinka, mutta jätän sen muille. Löytyyhän se toki vaikkapa Wikipediasta.

Kun tähän hommaan lähdin, odotin tällaisia levyjä osuvan kohdalle huomattavasti tiheämmin kohdalle. Musiikkihistorian klassikoita, jotka ovat etukäteen vähemmän tuttuja, ja joihin varmasti palaa myös listan ulkopuolella.

9/10

Herra O

Herra D

Viime viikkoisen, itselle ennestään tuntemattoman artistin jälkeen on vaihteeksi mukavaa siirtyä ennestään tutun levyn pariin. David Bowie on siitä hassu tapaus omalla kohdalla, että mies on sinänsä tuttu, mutta tämän viikkoinen The Raise and Fall of Ziggy Stardust and His Spiders from Mars taitaa olla ainut levy, johon olen millään tapaa perehtynyt aiemmin. Jostain kumman syystä tämäkin levy tuli kuunneltua ensimmäistä kertaa varsin myöhäisellä iällä. Luultavasti kimmokkeena toimi Guitar Hero, jolla muistan soitelleeni Ziggy Stardustia joskus muutamia vuosia sitten.

Ziggy on, tietysti, konseptialbumi eikä sen tarvitse hävetä The Whon Tommylle tarinan outoudessa. Tiivistetty versio juonesta kuvaa Ziggy Stadustin marsista kotoisin olevana "tähtimiehenä", joka saapuu pelastamaan maan rakkauden ja rauhan sanomallaan. Toisaalta haastattelussa Bowie on kertonut myös pidemmän ja monimutkaisemman tarinan levyn takana. Sen tarkemmin yksityiskohtiin puuttumatta voisi luulla, ettei näillä aineksilla saisi aikaan kuin pahimman luokan progehörhöilyä, mutta mitä vielä.

Kun miettii Bowien varsin räväkkää imagoa ja ulkoasua levyn aikoihin, on melko vaikeaa kuvitella samaa kaveria esittämään Ziggyn kappaleita. Vaikka silloin tällöin taide- ja glam-rock muistuttavat olemassaolostaan, levy on kuitenkin pääosin mukavan letkeää rockia. Ja mikäpä on letkeydestä nauttiessa näitä kappaleita kuunnellessa. Tuntuu, ettei Bowie ole edes vahingossa saannut yhtään hutia mahdutettua levyn 11 kappaleen joukkoon. Oman suosikin valitseminen on mahdotonta, kun yhdestäkään ei keksi mitään pahaa sanottavaa.

Mikäli levy ei vielä(kään) ole tuttu, nyt viimeistään kannattaa siihen tutustua. Jos vanhempi rocki miellyttää yhtään omaa korvaa, tästä levystä ei voi olla pitämättä. 10 pistettä ja papukaijamerkki.

10/10

Herra A

Ennestään tutumman tuotannon jälkeen päästäänkin jälleen etukäteen tuntemattomamman artistin kimppuun. Carole King ei sanonut nimenä mitään, mutta biisilistaa lukieassa iski ahaa-elämys. Listallahan komeilee Gilmore Girls-sarjan alkumusiikki eli Where You Lead. Tämä riittikin esitiedoksi siitä, mitä on luvassa.

Tämä ennakkovaikutelma oli vähän liiankin vahva, sillä ensimmäiset pari kuuntelukertaa päässä pyöri vain Lorelai ja Rory Gilmoren loputon dialogi. Onneksi se oli ohimenevää ja homma alkoi toimimaan ihan omana teoksenaan. Levy voidaan jakaa kahteen eri tyyliin -  folk rockille tyypilliseen vaikerrukseen kuten Way Over Yonder ja hieman popahtavampaan tavaraan kuten jo mainittu Where You Lead. Näiden kahden tyylin välissä liikutaan sulavasti ja kokonaisuus toimii varsin hyvin. Vaihtelua on juuri niin paljon kuin tällaiselta levyltä odottaa. Tekeepä levyllä myös (You Make Me Feel) Like A Natural Woman jo toisen esiintymisensä tällä listalla ja tällä kertaa kappaleen varsinaisen kirjottajan toimesta.

Tapestry on varsin helposti kuunneltavaa folk rockia eikä listapaikka ole mikään jättiyllätys. Helppoa kuunnella, tosin ehkä myös turhan helppo unohtaa.

7/10

Herra O

Jälleen artisti jonka nimeä en ainakaan heti muista aikaisemmin kuulleeni, mutta jo levyn avauskappale hieroo muistinystyröitä sen verran, että tiedän varmasti kuulleeni kappaleen joskus. Carole King tuo albumillaan Tapestry kuulijalleen popin ja folk-rockin välimaastossa kevyesti soljuvaa piano-vetoista musiikkia. Pieni taustatutkiskelu paljastaa kyseisen albumin oleen pisimpään jenkkilän listaykkösenä keikkunut naisesiintyjän levy. Viidentoista peräkkäisen viikon jälkeen albumi pysyi listalla vielä seuraavat kuusi vuotta. Melkoinen saavutus se.

Jo mainitsemani avausraidan, I Feel the Earth Moven lisäksi albumilta ei juuri meikäläiselle tuttuja veisuja löydy. Ainoastaan levyn päättävä (You Make Me Feel Like) A Natural Womanin olen kuullut aikaisemmin. Kokonaisuutena levy on yllättävän helppoa ja mukavaa kuunneltavaa vaikka harvemmin tulee tällaista pianolurittelua laitettua soimaan. Jälleen yksi lähes varteenotettava sekä työpäivän taustamusakiksi että kotona rentoutumiseen soveltuva kiekko.

Syvällisempää viestiä tämä albumi ei minulle kuitenkaan tarjonnut, vaan anti jää juurikin tuolle taustamusiikkitasolle. Ensimmäisen ja viimeisen kappaleen väliin mahtuu useita lurituksia, joista yksikään ei jää mieleen tai nouse millään tavalla esille edukseen. Tämän myötä levyn pisteet harmillisesti laskivat alun korkeammista odotuksista hieman keskivertoa paremman tasolle.

Kuuden raidan tapetti.

Herra D 

Carole King on jälleen yksi niistä artisteista tällä listalla, jonka nimi ei ennakkoon tuntunut ollenkaan tutulta. Nopean googletuksen perusteella nainen paljastui amerikkalaiseksi laulajattareksi, säveltäjäksi sekä pianistiksi. No, tämä tieto ei varsinaisena yllätyksenä tullut, kun levyn oli jo ehtinyt kuuntelemaan muutamaan otteeseen, sillä sen verran vahvasti jokainen mainittu puoli artistista on levyllä edustettuna.

Jos asiaa tarkastellaan ihan puhtaasti faktojen perusteella, Tapestry lienee paikkansa ansainnut tällä listalla. Levy viihtyi ilmestymisensä jälkeen 15 viikkoa perättäin listaykkösenä Billboard-listalla eikä poistunut listalta kuin vasta kuuden vuoden kuluttua. Tämän lisäksi levy sekä King ovat onnistuneet rikkomaan joukon muitakin ennätyksiä sekä kilpailemaan tosissaan kautta aikain menestyneimpien levyjen kanssa eri listoilla. Aivan tyhjästä tällainen menestys ei voi kummuta, joten perehdytäämpä hieman itse musiikkiin.

Levyn avaava, ja loistava, I Feel the Earth Move antaa hyvän yleiskuvan tulevasta. Vahvasti piano-vetoista ja kevyttä hieman souliin nojaavaa pop-rockia. Kappaleet ovat kautta linjan varsin hyviä ja soljuvat huomaamattoman helposti eteenpäin. Toisaalta tässä piilee myös levyn ongelma omalta osaltani. Levy on kuin pähkinävaahtoa; pieninä annoksina hyvää, mutta suuremmissa määrin se alkaa tökkiä pahemman kerran. Mietin lopulta pitkään, miksi levy ei oikein tunnu iskevän ja lopulta ainoaksi selitykseksi keksin kappaleiden sovitukset. Tiedä häntä sitten. 

Mikäli hieman nostalginen fiilistely sekä valtavirtaan nojaava musiikki ovat sinun juttusi, tähän levyyn kannattaa ehdottomasti tutustua. Muissa tapauksissa levy kannattaa kuunnella muutamaan otteeseen - ja sen jälkeen siirtyä muun musiikin pariin.

6/10

Herra A

The Eagles on bändi, joka ei varmasti esittelyjä kaipaa. Herrojen varmasti kuuluisin teos Hotel California on viihtynyt omallakin levysoittimella varsin useasti, joten tällä kertaa mennään lähinnä muistelun merkeissä.

Aloitusraidan, eli nimikkokappaleen itse, lähtiessä soimaan olo on kuin olisi baarissa ja joku laittaa toivebiisinsä jukeboksista soimaan. Kappaleen on varmasti kuullut moisessa tilanteessa kymmeniä kertoja ja ajatukset vääjäämättä harhailivat siihen suuntaan. Muu levy ei ole yhtä pahasti palanut muistiin, joten mielenkiinto siirtyy väistämättä levyn muulle tarjonnalle. Hotel Californian jatkoksi soivat New Kid In Town sekä Life In The Fast Lane ovat kuitenkin myös kuin lämmin tuulahdus menneisyydestä, sillä huomaan osaavani myös näiden kappaleen sanoja. Ja tämä on omalla kohdalla hyvin harvinaista, varsinkin kun ko. kappaleita en olisi osannut etukäteen nimetä. Näiden jälkeen loppulevy on vain etäisesti tuttu, enkä voi väittää, että tämä kuuntelusessio niitä myöskään esiin nostaa. Vahva alku imee tehot turhankin hyvin ja tämän jälkeen homma menee harmittomaksi tausta-ajoksi.

Levy ei ole Hotel Californian tasoisia megahittejä täynnä, mutta kokonaisuutena silti varsin eheä teos. Suurmenestys voidaan kylläkin pistää hyvin pitkälle nimikkokappeleen nimiin.

8/10

Herra O

Selkeän klassikkoalbumin leiman saanut Hotel California on jenkkiläisen Eaglesin kaikenkaikkiaan viides studiojulkaisu, palkintojakin on niitetty sieltä sun täältä. Itsellenikään mistään uudesta tuttavuudesta ei ole kyse, sillä bändin tuotannosta kaikki levyt ovat uusinta julkaisua lukuunottamatta jossain määrin tuttuja. Se, että lähes koko diskografia on onnistuneesti ahmittu läpi, kertoo jo jotain siitä, mitä tällä yhtyeellä on minulle tarjottavanaan. 

Hienot melodiat, kuuntelua kestävät ja ennenkaikkea ajattomat kappaleet eivät tee paluusta levyn äärelle kovin vaikeaa. Albumin tukipilareita muovaava nimikappale herättää kuulijan mielenkiinnon eikä kuuntelua voi yksinkertaisesti jättää kesken. Pian seuraavat Life in the Fast Lane ja Wasted Time vain täyttävät ne lupaukset, mitä Hotel California asetti. Levyn jälkipuoliskolta mainittakoon Victim of Love ja The Last Resort.

Lähes täydellisesti kasattu paketti on ollut ja tulee olemaan soitannassa tasaiseen tahtiin. Ja kaippa sitä joutuu vihdoin tutustumaan myös uusimpaan tuotokseen, Long Road out of Edeniin, onhan senkin julkaisusta ehtinyt kulumaan jo yli kaksi vuotta. Mutta ehkäpä sieltäkin kypsyy ajan myötä tämän albumin kaltainen klassikko.

Yhdeksän tähden hotelli

Herra D 

Ero viime kertaisen blues-juntan ja tällä kertaa vuorossa olevan amerikkalaisen aikuisrockin suurimman ja kauneimman välillä tuntuu ensi kuulemalta todella suurelta. Vaikka Muddy ansaitsee tunnustusta, hän painii kuitenkin aivan eri painoluokassa kuin yksi kaikkien aikojen eniten Yhdysvalloissa myydyimmistä yhtyeistä. The Eagles on varmasti sen verran tuttu kaikille, ettei se juuri esittelyjä kaipaa. Mikäli bändin on onnistunut jollain ihmeellä ohittamaan, voi tutustumisen aloittaa vaikkapa ihmettelemällä yhtyeen platinalevyjen määrää. Tai virittämällä radion Novan tai Aallon taajuuksille.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran ajan luulin kuuntelevani best of -kokoelmaa, sillä sen verran tuttuja kaikki kappaleet tuntuivat olevan vaikken ole koskaan yhtyeen levyjä kuunnellut. Toisaalta nyt kun asiaa miettii tarkemmin, niin muistan Hotel California LP:n kannet vanhempien levyhyllystä, joten voi hyvinkin olla, että olen jo joskus kaasupullon kokoisena altistunut levylle.

Levy alkaa legendaarisella nimikkokappaleella, jonka on pakko olla jokaiselle tuttu jostain. Kun tämän jälkeen perään heitetään vielä sellaiset kappaleet kuin New Kid in Town sekä Life in the Fast Lane, alkavat paineet loppujen kappaleiden kasvaa valtaviin mittoihin. Ja suomalaisten olympiaedustajien tapaan ne jäävät alle odotusten ja oman tason. MItalliodotusten jälkeen pistesija ei lohduta.

Kuten sanottu, levy on lähinnä kevyttä pop-rockia, joka on tuttua vanhemman sukupolven suosikkilistoilta. Vaikka kappaleet ovat sinänsä hyviä, ne kuulostavat tänäpäivänä keskinkertaisilta ja kliseisiltä. Lähes jokaisen kappaleen kohdalla toivoisi, että yhtye olisi ottanut edes jonkinlaisia riskejä. Levy kuullostaa samalta kuin pohjanmaan läpi ajaminen uudella Volvon farmarilta tuntuu - turruttavan turvalliselta.

Loppujen lopuksi Hotel California jättää hieman ristiriitaisen mielikuvan. Levyn sijoitus listalla on pelkkien faktojen valossa helppo ymmärtää. Toisaalta näin vähän mitään tunteita herättävä musiikki jättää ainakin allekirjoittaneen melko kylmäksi. Lisäplussaa alun hittiparaatista.

6/10

Herra A

Olen jo mielipiteeni tällaisista julkaisuista moisella listalla antanut, joten ei siitä sen enempää. Muddy Watersin The Anthology on 2001 julkaisuvuodellaan varmaankin listan nuorin julkaisu. Musiikki itsessään on tietysti paljon vanhempaa ja sijoittuu pääosin 50- ja 60-luvuille. Blues on ollut hieman vaikea pala nieltäväksi, joten tällainen 50 kappaleen järkäle tuntuu toivottoman suurelta urakalta.

Arvosteluvauhdin ollessa lähes paikallaan voidaan hyväksi asiaksi laskea, että tallaiseen eepokseen ehtii tutustua paremmin. Muutama lisäviikkokaan ei tosin auta, sillä tavaraa on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka kuinka yritin, kerta toisensa jälkeen pystyn tunnistamaan vain, että soittimessa soi Muddy Watersin The Anthology. Ei auttanut tavaran kuuntelu pienemmissä tai suuremmissa erissä. Sen pystyin kyllä toteamaan, että oma mielentila vaikutti huomattavasti kuunteluvalmiuteen. Välillä oli lopettava jo toisen kappaleen kohdalla, kun taas pari kertaa pystyin selättämään koko teoksen kerralla. Bluesia, bluesia ja vielä vähän lisää bluesia. Tartuntapintaa en löytänyt, vaikka kuinka yritin.

Kyllä tähän toleranssi kuuntelukertojen saatossa parani, mutta en näe itseäni tätä jatkossa kuuntelemassa. Ehkä muutaman puuvillapellolla vietetyn vuoden jälkeen mieli muuttuisi. Kenties olisi kannattanut koittaa arvostella vain puolet tai neljäsosa.

5/10

Herra O

Muddy Waters tarjoaa kokonaista 50 kappaletta kuunneltavaksi antologian muodossa. Reippaan kaksi- ja puolituntisen pläjäyksen kuuntelu ei ollut mitään kertarykäisyllä suoritettavaa vaan koko setti piti nautiskella pienissä paloissa ja harvakseltaan. Biisien joukkoon mahtui kaikennäköistä itse musiikin kuitenkin keskittyessä lähinnä bluesin suuntaan.

Vaikka kappaleilla ei minulle juuri mitään tarjottavaa ollutkaan, musiikki leijui melko vaivattomasti taustalla ja soikin lähinnä työpäivien aikana. Näinkin suuresta kappalejoukosta lienee turha lähteä mitään yksittäisiä kappaleita mainitsemaan, kysehän ei kuitenkaan ole mistään yhdestä albumista. Vähemmän yllättäen mitään kappaleita ei tahtonut jäädä mieleenkään, sillä sen verran helposti ne hukkuivat muiden joukkoon. Itselleni ennen tätä melko tuntemattomaan artistiin tuli tutustuttua riittävissä määrin tämän teoksen myötä. En usko, että jaksan lähteä tarkastelemaan mitään yksittäisiä albumeita tämän jälkeen - saa riittää tällä erää.

Jälleen voi todeta, että tälle listalle kokoelman tapaiset möhkäleet eivät ole se kaikkista parhain valinta. Artistiin tutustumisen kannalta tämä luultavasti toiminee kuitenkin melko hyvin; näin voin sanoa ainakin omalta osaltani. Yksi suuri askel tässä projektissa on otettu. Valitettavasti tämä levy ei vaan iskenyt niin paljon, että kokisin tarpeelliseksi ottaa tulevaisuudessa askelta taaksepäin. Ei ollut mun juttu.

Viisi sinistä kymmenestä.

Herra D

Viime kertaisen The Beatles -pettymyksen jälkeen tutustuminen parin CD:n kokoelmaan ei liiemmin houkutellut. Mielipiteet kokoelmista on käyty jo niin moneen kertaan lävitse tässä blogissa, että hypätään suosiolla sen osion ylitse itse levyyn.

The Anthology (1942-1972) käsittelee, yllätys yllätys, McKinley Morganfieldin eli tuttavallisemmin Muddy Watersin tuotantoa mainittujen kolmen vuosikymmenen ajalta. Vaikka paperilla näinkin pitkä ajanjakso tuntuu kunnioitettavan pitkältä, sitä ei juuri huomaa levyä kuunnellessaan. Sokkotestissä tuskin osaisin sijoittaa levyn kappaleita edes oikeille vuosikymmenille kuin tuurilla, sillä sen verran samasta puusta ne ovat kaikki veistettyjä.

Välillä Chicago bluesin isä valittaa suorastaan huvittavan hitaasti junnaten kun taas välillä vauhti hieman kiihtyy. Vauhdista huolimatta pääosassa tuntuu olevan ainakin näennäisen yksinkertaisen kuuloinen kitarointi parista eri nuotista koostuvine sooloineen. Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen moite - päinvastoin. Nykyaikaiseen ylituotettuun radiohöttöön nähden Muddy kuulostaa mukavan raikkaalta vielä puolen vuosisadan jälkeenkin.

Niin mukavan kuuloista kuin Muddyn tunnelmointi onkin, se ei yllä täysiin pisteisiin. Oikeastaan täysistä pisteistä jäädään melko kauas. Muutaman kuuntelukerran jälkeen en voi rehellisesti sanoa muistavani käytännössä yhtään biisiä. Jokainen tuntuu jollain tapaa muistuttavan aiempaa ja lopulta levy sulautuu yhdeksi pitkäksi rantta-tantta kompiksi, josta ei ota parempaa selkoa. Kun lopulta on kyse kaikkien aikojen parhaista levyistä, Muddyn uraa varmasti komeasti dokumentoiva kokoelma ei ansaitse paikkaansa tällä listalla. Valitettavasti.

5/10

Herra A

Vähän kun silmä välttää, niin eikös The Beatles taas hyökkää kulman takaa. Please Please Me on herrojen hätäisesti kasaan laitettu ensijulkaisu ja pitää tunnustaa, että levy ei erityisiä intohimoja herätä. Eivätkä ensisäveletkään saa intoa ainakaan kohoamaan.

Paksu Aki, Pak Paksu Aki.. Jeejee Jee Jee. Dum Dumdi Duu. Siinä onkin aikalailla kaikki mitä levystä jää mieleen. Useamman kuuntelukerran läpisaanti oli varsin kovan työn takana, eikä homma miksikään muuttunut. Koko suoritus tuntuu niin tasapalsulta, että eri kappaleiden tai edes melodioiden mieleen saattaminen tuntui ylitsepääsemättömältä. Siinä vaiheessa, kun nykyään ehkä tunnetuin lopetusraita Twist and Shout alkaa soimaan, on jo koko levyyn pahasti turtunut. Jos on pakko jotain muuta mainita, niin ehkä Love Me Do, Do You Know a Secret ja A Taste Of Honeyn voisin myös huomenna tunnistaa. Tosin näitä en todellakaan klassikon arvoon nostaisi. Muuten ollaan koko ajan niin siinä samassa jeejee-soinnussa, että hohhoijaa

Saa olla aika paksut Beatles-lasit päässä, että ymmärtää levyn paikan listalla.  Ehkä sitten seuraavassa on jo jotain, minkä takia levy on listalla muullakin kuin nimellään. Tätä ei voi suositella kuin Beatles-fanille.

4/10

Herra O

Herra D

Tällä kertaa omien kiireiden ja saamattomuuden takia jälleen pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen on aika palata arvostelujen pariin listan ehkäpä ristiriitaisimman bändin musiikin tahdin. The Beatlesin merkitys populaarimusiikille on kiistämätön, mutta ansaitsevatko kaikki yhtyeen levyt paikkansa tällä listalla? Sehän selviää vain kuuntelemalla.

Please Please Me on Liverpoolilaisen pumpun ensimmäinen studioalbumi. Se on nauhoitettu vain yhden päivän aikana kolmessa eri sessiossa. Käytännössä levy on siis live-äänistys, koska ajan ja rahan asettamat rajoitteet eivät ole mahdollistaneet päällenauhoituksia tai isompia editointeja. Voisi melkein sanoa, että tämä on ollut vain eduksi sillä levyllä bändi kuulostaa mukavan raikkaalta.

Itse levy koostuu 14:sta pariminuuttisesta, joista yksikään ei tarjonnut allekirjoittaneelle sen suurempia elämyksiä. Jos vertaa levyä vaikkapa viimeksi kuunneltuun Loven levyyn, ero on valtava. Siinä missä Forever Changes tarjoaa mielenkiintoista kuultavaa vielä vuosikymmenien jälkeen, Please Please Me kuullostaa auttamatta vanhentuneelta popilta. Kun lähes jokainen kappale kertoo teini-iän rakkaushuolista wou-wou - ja duu-daa-duu -fillien säestämänä, on pakko ihmetellä levyn sijoitusta.

Levy on varmasti erottunut aikanaan edukseen, mutta onko siitä ihan oikeasti klassikoksi? Mielestäni ei. Luulen, että levyn osakkeita monen silmissä nostaa lähinnä nostalginen mielikuva omasta nuoruudesta tai tosifanien ihannoima Cavern Club -aikakauden soundi yhtyeen soitossa.

Ei tämä huono ollut, mutta hieman liikaa melua vanhentuneista rakkaushuolista.

5/10

Herra A

Jos The Band oli varsin omeperäinen nimi, ei Love paljon perään jää. Bändi on vain etäisesti tuttu, eikä etukäteen tule mieleen yhtään kappeletta. Nimestä voisi päätellä, että luvassa on liuta palavia rakkausballadeja laulu toisensa perään, mutta ei sentään. Vuonna 1967 päivänvalon nähnyt Forever Changes on herrojen kolmas levy ja myös edelliset levyt näyttävät nauttivan varsin suurta suosiota. Jossain folk-rockin maastossa kuitenkin liikutaan, joka on osoittautunut ihan hyväksi suunnaksi.

Ensimmäisenä levystä hyökkää päälle The Doors-levyäkin vaivannut turhan vahva stereromiksaus. Tämä teki kuulokkeilla kuuntelun raskaaksi ellei laittanut hommaa monolle tai kuunnellut kaiuttimilla. Muuten ensivaikutelma on varsin neutraali, hieman turhankin neutraali. Parin kuuntelukerran jälkeen peräkkäin tulevat Old Man ja The Red Telephone saavat aikaan suurimman säväyksen. Muuten levy liukui kerta toisensa jälkeen ohitse. Homman juju alkoi kuitenkin aueta aina vain paremmin ja seuraavat kuuntelukerrat olivat varsin mieluisia elämyksiä. Maininnan voi antaa myös vaikka Live and Live ja levyn päättävälle You Set The Scenelle.

"Harmitonta" on mielikuva, joka tällaisesta itselleni jostain syystä tulee. Ei huonoa, mutta jotenkin myös se tajunnan räjäyttävä "vau" puuttuu. En pahakseni pistä, jos joku tällaistä haluaa soittaa läsnäollessani.

7/10

Herra O

Herra D

Loven Forever Changes kuullostaa juurikin sellaiselta levyltä, joita odotin etukäteen tältä listalta enemmänkin, mutta toistaiseksi se edustaa folkin ja psykedelian kategoriaa lähinnä kahdestaan The Zombiesin levyn kanssa. Toisaalta määrä ei kuitenkaan korvaa laatua, joten ollaan iloisia toistaiseksi näistä kahdesta genrensä edustajasta.

Nimenä Love tai Forever Changes eivät sanoneet mitään minulle. Ensimmäinen kuuntelukertakaan ei tuonnut yhtään enempää selvyyttä; voin rehellisesti sanoa, ettei yksikään levyn kappaleista ollut minulle aiemmin millään tapaa tuttu. Levyn taustoja tutkiessa tämä täysi tuntemattomuus tuntui oudolta, sillä levy on kerännyt kunnioitettavan määrän kehuja, joista voidaan mainita esimerkiksi ykkössija Mojo-lehden kautta aikain parhaiden psykedelialevyjen listalla. No, ehkäpä parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Kuten jo mainitsin, musiikillisesti levy sijoittuu jonnekin folkin ja psykedelian välimaastoon, mikäli se on millään tapaa mahdollista. Omaan korvaan monet kappaleista kuullostivat aluksi hieman kevyiltä tai jopa iskelmällisiltä, mutta jo muutaman kerran jälkeen niistä alkoi löytyä lisää syvyyttä ja sävyjä. Jollain tapaa musiikki onnistuu kuullostamaan yksinkertaiselta ja monimutkaiselta yhtäaikaa. Lienee siis kohtuullisen selvää, etten osaa millään tapaa kuvata levyn tunnelmaa.

Sen verran levystä voi vielä sanoa, että se nousee yhdeksi suurimmista positiivista yllätyksistä tähän asti. Yksittäisten kappaleiden nostaminen on vaikeaa, mutta ehkäpä The Red Telephone teki suurimman vaikutuksen. Mikäli psykedelia kiinnostaa yhtään, tämä levy on pakko kuulla.

10/10

Suunniteltua pidemmäksi venyneen arvostelutauon jälkeen on taas aika palata levyjen pariin. Ja mikä levy tähän tarkoitukseen paremmin sopisikaan, kuin Sex Pistolsin kirpeän kiukkuinen klassikko.

Herra A

Punkin kuuluisimman nimen esiintyminen listalla ei varmasti yllätä ketään. Sex Pistols oli aikansa ikoni, joka musiikin lisäksi oli huomion keskipisteenä myös muilla tempauksillaan. Mutta jätetään ne vaikka Wikipediasta luettavaksi ja keskitytään itse levyyn. Artisti ja levy ovat varsin tuttuja, joten tällä kertaa mennään enemmän muistelun puolella.

Siitä on yli 20 vuotta kun levysoittimessa on soinut ensimmäistä kertaa Nevermind The Bollocks, Here's The Sex Pistols. Siinä missä nykyään internet koettelee sananvapauden rajoja, 70-luvulla sitä virkaa hoiti punk. Vaikka jätkät taisivat tehdä suurimman osan tempauksistaan ihan vain puhtaan pahennuksen aiheuttamisen ilosta, saivat ne aikaiseksi myös runsasta poliittista keskustelua. Anarchy In the UK-ilosanoman levittäminen sai pättäjät varpailleen ja sensuurivaatimuksia tuli joka suunnasta. Vaikka nykyään saa, ehkä Muhammedia lukuun ottamatta, laulaa ja haukkua oikeastaan mitä vain, saa Sex Pistolsien härskeys vieläkin hymyn huulille. God save the queen/She ain't no human being oli varmasti aikamoinen hyökkäys pyhänä pidettyä instituutiota kohtaan. Näiden klassikoiden lisäksi loppulevy on samaa tykitystä, joista mainita voi vaikka abortista kertovan Bodiesin.

Mikäli genre-yleissivistystä haluaa ylläpitää, tämä on pakko-ostos. Eivät nämä musikaalisilta ansioiltaan järisyttäviä ole ja nykypäivänä esiintymiskielto Suomessa kuulostaisi lähinnä vitsiltä, mutta mitä väliä sillä on. Dont be told what you want dont be told what you need. Mummy! Ugh!
 

9/10

Herra O

Herra D

Hieman liian pitkäksi venähtäneen kesätauon jälkeen on jälleen aika palata arvostelujen pariin. Kuivan kauden päätää vähintäänkin mielenkiintoinen levy, joka poikkeaa melko paljon aiemmin totutusta linjasta.

Debyyttialbumeita on kuultu jo useasti tällä listalla, mutta Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols on silti jotain ihan muuta. Se on vain vähän yli kaksi vuotta yhdessä kestäneen yhtyeen ainut julkaistu albumi, joka sekin sisälsi neljä jo aiemmin julkaistua singleä. Musiikillisesti, jos ihan rehellisiä ollaan, levy ei tarjoa mitään sellaista, mikä oikeuttaisi sen paikan tällä listalla. Silti se juhlii korkeammalla sijoituksella kuin moni musiikillisista ansioista tunnustettu klassikko.

Nyt yli 30 vuotta levyn julkaisemisen jälkeen on hyvin vaikeaa kuvitella sitä maailmaa, johon levy julkaistiin. Tämän päivän näkökulmasta katsottuna levy ei ole rankka niin musiikillisesti kuin sanoitustensa puolestakaan. Nykyään on lähinnä huvittavaa lukea uhkailuja oikeudella siveettömän painetun sanan julkaisusta (kyse oli siis "bollocks" sanasta levyn kannessa), mutta aikanaan kyse on ollut sukupolvien välisestä taistelusta sekä vanhojen instituutioiden heiluttelusta. Kun kaiken poliittisen ja yhteiskunnallisen hämmennyksen keskellä yhtye onnistui vielä näyttämään suunnan kokonaiselle musiikkigenrelle melkoisen menevien biisien avulla, levyn sijoitus alkaa kummastuttaa vähemmän.

Kuten sanottu, kaiken kohkaamisen keskeltä paljastuu nippu hyviä kappaleita. Itseasiassa tuntuu, ettei levylle hirveän montaa hutia ole edes osunut. Kuten jo monen muunkin levyn kohdalla on tullut todettua, levyn muiden kappaleiden ei tarvitse hävetä tunnettujen hittien vierellä. Jos suosikkeja täytyy nimetä, niin joudun kuitenkin taipumaan tunnetuimpien puoleen eli Anarchy in the U.K. sekä God Save the Queen. Näiden lisäksi voisin vielä lisätä listaan Bodiesin, joka sai pään heilumaan useaan otteeseen.

Arvosanan antaminen on lopulta hieman vaikeaa, koska en pysty arvioimaan levyn kulttuurihistoriallista panosta omien kokemusten kautta. Onneksi tällä listalla on aiemminkin hyväksytty täysin subjektiiviset arviot, joita ei ole tarvinnut jälkikäteen selitellä.

7/10

Herra A

Ensimmäinen kunnon kosketus The Doorsin tuotantoon on joskus 90-luvun puolivälistä, kun oltiin menossa laskettelureissuun lappiin. Bussissa oli mankka ja musiikkivalikoima oli aikalailla kokonaisuudessaan tämä levy. Se elämys on palanut lähtemättömästi mieliin, eli tämä menee hyvänä muistelumatkana menneisyyteen.

Levyssä, tai ainakin tässä versiossa, on käytetty erittäin vahvasti kaksikanavaisuutta hyväksi. Homma toimii hyvin kajareilla, mutta kuulokkeilla kuunneltuna vaikutelma on liian vahva, ja levy olikin pakko pudottaa monolle. Lopulta luovitin ja suosiolla keskittyin vain kaiutinkuunteluun. Itse levyhän on täynnä Doorsin ikivihreitä, ja jos ei tietäisi, niin luulisi tätä kokoelmaksi. Elävimmin mieleen on jäänyt repeatilla huudatettu Alabama Song, vaikka siinä iässä ei mitään whiskeyn päälle tajunnut. Levy aloitusraidasta eli Break On Through taas tulee heti mieleen Krusty The Clown. Muuten levyltä voisi poimia oikeastaan minkä vain kappaleen, mutta ehkä kuitenkin erityismaininta pitää aina antaa aina vakuuttavalle The Endille.

Homma hieman venähti, kun sitä hyvää kaiutinkuunteluaikaa etsi. Oli se sen arvoista, sillä on tämä aina sen verran kultaista kamaa.

10/10

Herra O

Herra A

Jo The Wallin kanssa oli selvää, että pidempi Floyd-arvostelu on turhaa. Objektiivisuus on tipotiessään, ja myös The Dark Side Of The Moon pitäisi löytyä jokaisen hyllystä. Levymyyntien perusteella se taitaa löytyäkin, eli kannattaakin vain ottaa hyvä asento ja laittaa levy soimaan.

Floydin kanssa tilanne on aina ollut se, että levyt ovat vaatineet aina oman sisäänajonsa, joka on saattanut kestää kuukausia. Tämän levyn kohdalla tämä ehkä muita lyhyempi koeaika on vietetty jo aikaa sitten, eli nyt voi vain nauttia elämyksestä. Levyn kanssa viihtyy nyt yhtä hyvin kuin sillon aiemminkin. Levy on kokemus, jonka kertaaminen ei koskaan ole väärin. Yksittäiset kappaleet eivät sinänsä ole merkinneet kauheasti, sillä tällaisen konseptilevyn vähittäisannos on lähes aina ollut levyn mittainen. Ehkä tästä syystä Money, vaikka loistokappale onkin, aiheutti joka kerta pienen tylsistymiskohtauksen, sillä sen on kuullut muissa yhteyksissä sen verran useammin.

Semmoinen kutina on, että tällä kertaa hajontaa tuskin löytyy..

10/10

Herra O

Herra A

Puolituttujen artistien virta sen kun jatkuu. Patti Smith  ei sano kappalerintamalla yhtään mitään, vaikkakin nimi on jälleen kerran varsin tuttu. Wiki paljastaa genren liikkuvan rock/punk alueella, joka on aina hieman kysymysmerkki. Kyseisen genren tuotanto liikkuu musiikkimaun skaalalla äärilaidasta toiseen, eli mielenkiinnolla taas odottaa, että mitä on luvassa.

Arvosteluvälin hieman venähdettyä Horses ehti soida hieman normaalia useammin. Tämä tuntui tekevän levylle varsin hyvää, sillä ensimmäiset kuuntelukerrat menivät varsin nopeasti ohi jotenkin onttoina elämyksinä. Homma on ehkä enemmän rock kuin punk, mutta levy ei kuitenkaan lainkaan ärsyttänyt. Tämä on aina lupaava merkki levylle kun levylle, sillä moisista saa usein huomattavasti enemmän irti ja sen pariin palaa huomattavasti helpommin. Useamman kuuntelukerran jälkeen kappaleet alkoivat soimaan edukseen, ja varsinkin Free Money, Elegie ja "nimikkobiisi" Land: Horses / Land of a Thousand Dances / La Mer (De) jäivät positiivisesti mieleen. Vaihtelua löytyi huomattavasti enemmän mitä genren kohdalla lukeva punk antaisi ymmärtää.

Levy liikkuu varsin kaukana normaalista soittolistasta, ja Horses oli kaikin puolin varsin mukava yllätys. Jokainen tuntui parantavan kuunteluelämystä. Kannattaa kokeilla.

8/10

Herra O