Herra A

Lomat on taas lomailtu, joten päästään taas asiaan. The Ramonesin ensimmäisestä nimikkolevystä on sanottu, että herrat olisivat voineet lopettaa siihen. Punkin pioneerien ensilevyllä on kuulemma kaikki tarvittava, eikä myöhemmillä levyillä ole mitään tarpeellista lisättävää. Ainakin kappalelistaa katsomalla homma on varsin punk - 14 kappaletta, eikä yksikään ylitä 3 minuutin haamurajaa.

Levyn käynnistyessä on selvää että homma on juuri sitä itseään eli punkkia suoraan vasten kasvoja. Eikä homma tästä muutu kappaleiden vaihtuessa nopeaan tahtiin. Sanat vaihtelevat yhteiskunnallisesta kritiikistä siihen, mitä sylki on sattunut suuhun tuomaan. Ensin mennään "Now I Wanna Sniff Some Glue, Now I wanna have something to do" ja hetken päästä vitsaillaan sikojenlahden hyökkäyksestä "Sent to spy on a Cuban talent show First stop- Havana au go-go". Eihän tälle voi kuin hymyillä.

En epäile, etteikö alun toteamus pitäisi paikkaansa. Puoleen tuntiin on kasattu kaikki se, mitä on punk. Ei tähän ole juuri lisättävää.

8/10

Herra O

The Ramonesin nimikkoalbumi on punk-rockia puhtaimmillaan. Aivan genren syntyyn juurtava levy onkin usein ensimmäiseksi punk-rockin edustajaksi tituleeratun yhtyeen esikoisalbumi, jonka huokuvaa raakaa energiaa voi lähestulkoon sormin tunnustella. Sopivan räkäisillä soundeilla varustetut kappaleet ovat tyylisuunnalle tuttua kolmisointurenkutusta eikä se kuitenkaan tuntunut itseäni juuri haittaavan vaikka yleensä musiikiltani vaadin hieman enemmän.

Kokonaista neljätoista rallia sisältävän lätyn keston jäädessä reiluun puoleen tuntiin, odotettavissa oli ainakin lyhyitä, mutta toivon mukaan iskeviä kappaleita. Ja kyllähän ne kappaleet silloin ensimmäisellä kuuntelukerralla iskeviksi vahvistuivatkin. Joskus kauan sitten nuoruudessani enemmänkin punkia kuunnelleena voin todeta tämän albumin olevan sieltä kärkipäästä. Vaikka nykyään en enää genren uusimpia tulokkaita kuunnellakkaan, on tämä levy paikallaan tuoden mukavan tuulahduksen menneisyydestä. Rehellisen suoraviivaiset kappaleet eivät väsähdä edes loppua kohti ja vauhti pysyy yllä viimeiseen vetoon saakka. Kappaleet eivät sinänsä poikkea toisistaan kovinkaan paljoa mutta jos joku kappale pitäisi mainita, olisi se albumin avaava Blitzkrieg Bop.

Lyhyestä kestostaan huolimatta levyllä on paljon tarjottavaa, eikä tämä minun mittarillani tule vanhenemaan varmaan koskaan. Levyn läpikuunteluun ei juuri aikaa kulu ja senpä takia sen äärelle on mukavan helppo palata uudelleen ja uudelleen. Harmikseni en ole yhtyeen muuhun tuotantoon juuri tutustunut mutta uskoisin saavani mahdutettua jokusen levyn sinne tänne muuten täyteiseen "kuunteluaikatauluuni". Ehdottomasti kuuntelun arvoinen lätty joka ei varmasti nöyristele uudempien lajitulokkaiden rinnalla. Suosittelen.

9/10

Herra D

Levy, joka lähtee liikkeelle sanoilla "Hey ho, let's go" ei voi yksinkertaisesti olla huono. Eikä The Ramonesin debyytti Ramones sitä olekaan.

Levyn avaava Blitzkrieg Bob vie ajatukset välittömästi teini-ikään ja päivään, jolloin kaveriporukan muutamaa vuotta itseä vanhempi kaveri sai ajokorttinsa. Tätä saavutusta piti tietysti juhlistaa lähtemällä ajelemaan kotiseutua ristiin rastiin. Parhaita tuunausperinteitä kunnioittaen äänentoistosta sai huolehtia takapenkistä puolet vienyt itsetehty kaiutin. Siitä kelpasi luukuttaa kasettia, johon oli kiireessä ehditty äänittää vain kolme kappaletta. Yksi näistä oli juurikin Blitzkrieg Bob ja ne kaksi muuta puolestaan Ne Luumäkien tulkitsemia Ramo-covereita.

The Ramones taitaa olla jo kolmas tai neljäs "ensimmäinen punk-bändi" tällä listalla. Itseä jaksaa edelleen ihmetyttää tämän jonkinlaiseen marginaaliin laskettavan musiikin vahva edustus. Musiikaalisesti The Ramonesilla on suunnilleen yhtä paljon tarjottavaa kuin Ritvan grillin makkaraperuna-annoksella kulinarismille, mutta se ei tarkoita sitä etteivätkö kumpainenkin olisi loistavia oikeassa ajassa ja paikassa.

Queensin kasvatit ilmaisevat itseään debyytillään napakasti ja jälkikäteen katsottuna hyvinkin itsensä kuuloisesti. Yksikään kappaleista ei hätyyttele kolmen minuutin proge-rajaa eikä sahaavat kitarariffit juuri kappaleiden välillä vaihdu. Silti tässä on jotain taianomaista, mitä on vaikea pukea sanoiksi. Jostain syystä jokaisen kappaleen kohdalla niska haluaa rueta nyökkäilemään tasaisen varmasti etenevän rumpukompin tahdissa.

Ei kai tälle voi antaa kuin täydet pisteet?

10/10

Herra A

Listan edellinen The Band-julkaisu jätti hieman kylmäksi, joten hieman ristiriitaisissa tunnelmissa lähdin tätä levyä pureskelemaan. Onko kyseessä lisää "sitä samaa" vai onko tämä se levy, jonka vanavedessä jo arvosteltu nimikkolevykin on ratsastanut? 

Ensimmäinen kuunteluyritys loppuu jo alkumetreihin, sillä ainakin tässä käsiin saamassani versiossa on sama vika kuin oli The Doorsissa. Miksaajien LSD-trippi taisi olla aika vahva, sillä stereomiksaus on kuulokkeilla kuunneltuna aivan älytön. Homma menee vielä kaiuttimilla, mutta kuulokkeilla itse musiikkiin keskittyminen tuntui lähes mahdottomalta, kun osa soittimista tuli vain toisesta kanavasta. Levy oli pakko pakottaa monolle, tai rajoittaa muuten kuuntelu kotiin ja kaiuttimille.

Kun itse musiikkiin pystyi keskittymään, homma kuulostaa turhankin paljon listan edelliseltä The Band-julkaisulta. Levy jatkaa, tai siis edeltää, siitä mihin listan edellinen nimikkolevy jäi. Homman nimi on edelleen ajalleen (1968) tyypillinen pop/rock ja sitä tätä vaivaava samanlainen tasapaksuus. Tällä kertaa yhden kappaleen melodia on sentään ennestään tuttu, eli The Weight. Kyseinen teos taitaakin olla herrojen kuuluisin kappale, joka on sinänsä paljon sanottu kun nimi ei sano mitään. Muuten meno on sitä samaa, eikä tämä edelleenkään sytytä suuntaan taikka toiseen. Mitään ei jää erityisesti mieleen, enkä varmasti erota tätä mitenkään listan aiemmasta The Band-levystä.

Kenties Bob Dylanin haamu The Bandin yllä selittää näiden levyjen korkeaa listasijoitusta. Muuten The Bandin näin korkea (lista) arvostus jää itselleni arvoitukseksi.

6/10

Herra O

Listan toinen albumi Yhtyeeltä, vain vuotta nuorempi Music From Big Pink, on seuraajansa tapaan kevyehköä folk rockia countryn maustamana. Itsensä Bob Dylanin kuvittama levyn kansikuva on hilpeytensä vuoksi mainitsemisen arvoinen. Näytti olevan rankattuna myös yhdeksi kaikkien aikojen kauheimmista kansikuvista. Mutta tarkistetaanpas mitä itse albumi pitää sisällään.

Yhdentoista kappaleen debyytti on sopivan pituinen paketti meneviä rock-kappaleita. Kappaleet ovat melko suoraviivaisia ja fiilis on mukavan rento. Itselleni ei levyltä mitään syvempää löytynyt, enkä oikeastaan sellaista yrittänytkään löytää. Harmitonta renkutusta alusta loppuun. Levyn varmasti tunnetuin kappale, The Weight, oli ainut minulle tuttu ja samalla mielestäni albumin paras kappale. Kappaleen kiireetön soljunta kiteyttää koko albumin yleistunnelman parhaiten. Toinen mainittavan arvoinen lienee Chest Fever. Levyä kuunnellessa mieleen palasi aika ajoin jo mainitsemani kansikuva, joka sopii tähän musiikkiin jostain syystä täydellisesti.

Kokonaisuutena Music From Big Pink kirii pykälän verran aiemmin arvosteltua nimikkoalbumia paremmille pisteille ja lunastaa näin ollen paremman sijoituksensa myös listalla. Odotukset eivät olleet kovin korkealla, mutta yllätyksekseni levyllä oli asioita joista pidin, ehkä oleellisimpana juuri tuo rentous. Tämä albumi voisi olla The Bandilta sellainen, jota voisin kuunnella vastaisuudessakin.

7/10

Herra D

Allekirjoittaneen saamattomuuden takia viimeisin arvostelu on viivästynyt ja viivästynyt, joten siitä pahoittelut. Mutta asiaan.

The Bandiin onkin päästy jo tutustumaan aiemmin tällä listalla, kun yhtyeen itsensä mukaan nimetty levy onnistui yllättämään minut varsin positiivisesti. Ennakko-odotukset olivat siis korkealla, kun Music From Big Pink lähti soimaan ensimmäistä kertaa.

Music From Big Pink on bändin ensimmäinen levytys. Ennen levyn tekemistä bändi toimi Bob Dylanin kiertuebändinä. Tämä yhteistyö jatkui myös kiertueen jälkeen, kun Dylankin osallistui levyn tekoon kirjoittamalla levylle muutaman kappaleen. Musiikillisesti levy risteilee pitkälti samoissa maisemissa kuin jo aiemmin kuultu The Band. Vaikka musiikkityylitkin hieman vaihtuvat, leimaa levyä jälleen rennon letkeä fiilis.

Periaatteessa paketin pitäisi olla siis jälleen koossa hyviä pisteitä ajatellen, mutta jostain syystä se Jokin(tm) jää puuttumaan. Usean kuuntelukerran jälkeenkään en ole kokenut samanlaista herätystä kuin The Bandin parissa, mikä on ainakin omasta mielestä todella harmi. Ehkä yksi syy tähän voi olla se, etteivät levyn kappaleet oikein missään vaiheessa jääneet mieleen. Joka kerta kun yritin muistella jotain yksittäistä kappaletta, lähti päässä soimaan Across The Great Dividen säkeistö.

Ihan ok.

7/10

Herra A

The Rise And Fall of Ziggy Stardust And the Spiders From Mars, joka tunnetaan myös lyhyemmällä nimellä Ziggy Stardust, on tunnetumpi David Bowien alter egona ja  kulttuuri-ilmiönä kuin varsinaisena levynä. Ziggy-persoona eli levyn ja useamman kiertueen yli ja tämä levy oli vain sen aloituspiste. Jostain syystä kuvittelin Major Tom -hitin olevan osa tämän konseptialbumin kokonaisuutta, mutta se tapahtuikin jo aiemmin. Levy ei ole etukäteen juurikaan tuttu ja silmään osuu vain hitti Starman.

Konseptialbumit ovat saaneet listalla varsin suopean vastaanoton, eikä tämä ensimmäisten kuuntelujen perusteella tunnu olevan poikkeus. Vaikken aluksi kiinnittänyt tarinaan mitään huomiota, levy soljui läpi erittäin hyvin myös muiden ansioidensa voimalla. Levy alkaa varsin mainiolla Five Years -raidalla, eikä Soul Love paljoa perään jää. Mutta erityisesti mieleen jää levyn keskivaiheelta löytyvä Moonage Daydream - Starman - It Ain't Easy kombo, jonka totesin lähes töitä häiritseväksi kokemukseksi. Tämä pätkä on niin vahva, että se hieman varjostaa loppulevyä, vaikkakaan mistään tusinatuotannosta on turha puhua. Näistä voi helposti nostaa esiin vaikkapa "nimikkoraidan" Ziggy Stardustin. Ziggystä ja levyn tarinasta voisi puhua vaikka kuinka, mutta jätän sen muille. Löytyyhän se toki vaikkapa Wikipediasta.

Kun tähän hommaan lähdin, odotin tällaisia levyjä osuvan kohdalle huomattavasti tiheämmin kohdalle. Musiikkihistorian klassikoita, jotka ovat etukäteen vähemmän tuttuja, ja joihin varmasti palaa myös listan ulkopuolella.

9/10

Herra O

Herra D

Viime viikkoisen, itselle ennestään tuntemattoman artistin jälkeen on vaihteeksi mukavaa siirtyä ennestään tutun levyn pariin. David Bowie on siitä hassu tapaus omalla kohdalla, että mies on sinänsä tuttu, mutta tämän viikkoinen The Raise and Fall of Ziggy Stardust and His Spiders from Mars taitaa olla ainut levy, johon olen millään tapaa perehtynyt aiemmin. Jostain kumman syystä tämäkin levy tuli kuunneltua ensimmäistä kertaa varsin myöhäisellä iällä. Luultavasti kimmokkeena toimi Guitar Hero, jolla muistan soitelleeni Ziggy Stardustia joskus muutamia vuosia sitten.

Ziggy on, tietysti, konseptialbumi eikä sen tarvitse hävetä The Whon Tommylle tarinan outoudessa. Tiivistetty versio juonesta kuvaa Ziggy Stadustin marsista kotoisin olevana "tähtimiehenä", joka saapuu pelastamaan maan rakkauden ja rauhan sanomallaan. Toisaalta haastattelussa Bowie on kertonut myös pidemmän ja monimutkaisemman tarinan levyn takana. Sen tarkemmin yksityiskohtiin puuttumatta voisi luulla, ettei näillä aineksilla saisi aikaan kuin pahimman luokan progehörhöilyä, mutta mitä vielä.

Kun miettii Bowien varsin räväkkää imagoa ja ulkoasua levyn aikoihin, on melko vaikeaa kuvitella samaa kaveria esittämään Ziggyn kappaleita. Vaikka silloin tällöin taide- ja glam-rock muistuttavat olemassaolostaan, levy on kuitenkin pääosin mukavan letkeää rockia. Ja mikäpä on letkeydestä nauttiessa näitä kappaleita kuunnellessa. Tuntuu, ettei Bowie ole edes vahingossa saannut yhtään hutia mahdutettua levyn 11 kappaleen joukkoon. Oman suosikin valitseminen on mahdotonta, kun yhdestäkään ei keksi mitään pahaa sanottavaa.

Mikäli levy ei vielä(kään) ole tuttu, nyt viimeistään kannattaa siihen tutustua. Jos vanhempi rocki miellyttää yhtään omaa korvaa, tästä levystä ei voi olla pitämättä. 10 pistettä ja papukaijamerkki.

10/10

Herra A

Ennestään tutumman tuotannon jälkeen päästäänkin jälleen etukäteen tuntemattomamman artistin kimppuun. Carole King ei sanonut nimenä mitään, mutta biisilistaa lukieassa iski ahaa-elämys. Listallahan komeilee Gilmore Girls-sarjan alkumusiikki eli Where You Lead. Tämä riittikin esitiedoksi siitä, mitä on luvassa.

Tämä ennakkovaikutelma oli vähän liiankin vahva, sillä ensimmäiset pari kuuntelukertaa päässä pyöri vain Lorelai ja Rory Gilmoren loputon dialogi. Onneksi se oli ohimenevää ja homma alkoi toimimaan ihan omana teoksenaan. Levy voidaan jakaa kahteen eri tyyliin -  folk rockille tyypilliseen vaikerrukseen kuten Way Over Yonder ja hieman popahtavampaan tavaraan kuten jo mainittu Where You Lead. Näiden kahden tyylin välissä liikutaan sulavasti ja kokonaisuus toimii varsin hyvin. Vaihtelua on juuri niin paljon kuin tällaiselta levyltä odottaa. Tekeepä levyllä myös (You Make Me Feel) Like A Natural Woman jo toisen esiintymisensä tällä listalla ja tällä kertaa kappaleen varsinaisen kirjottajan toimesta.

Tapestry on varsin helposti kuunneltavaa folk rockia eikä listapaikka ole mikään jättiyllätys. Helppoa kuunnella, tosin ehkä myös turhan helppo unohtaa.

7/10

Herra O

Jälleen artisti jonka nimeä en ainakaan heti muista aikaisemmin kuulleeni, mutta jo levyn avauskappale hieroo muistinystyröitä sen verran, että tiedän varmasti kuulleeni kappaleen joskus. Carole King tuo albumillaan Tapestry kuulijalleen popin ja folk-rockin välimaastossa kevyesti soljuvaa piano-vetoista musiikkia. Pieni taustatutkiskelu paljastaa kyseisen albumin oleen pisimpään jenkkilän listaykkösenä keikkunut naisesiintyjän levy. Viidentoista peräkkäisen viikon jälkeen albumi pysyi listalla vielä seuraavat kuusi vuotta. Melkoinen saavutus se.

Jo mainitsemani avausraidan, I Feel the Earth Moven lisäksi albumilta ei juuri meikäläiselle tuttuja veisuja löydy. Ainoastaan levyn päättävä (You Make Me Feel Like) A Natural Womanin olen kuullut aikaisemmin. Kokonaisuutena levy on yllättävän helppoa ja mukavaa kuunneltavaa vaikka harvemmin tulee tällaista pianolurittelua laitettua soimaan. Jälleen yksi lähes varteenotettava sekä työpäivän taustamusakiksi että kotona rentoutumiseen soveltuva kiekko.

Syvällisempää viestiä tämä albumi ei minulle kuitenkaan tarjonnut, vaan anti jää juurikin tuolle taustamusiikkitasolle. Ensimmäisen ja viimeisen kappaleen väliin mahtuu useita lurituksia, joista yksikään ei jää mieleen tai nouse millään tavalla esille edukseen. Tämän myötä levyn pisteet harmillisesti laskivat alun korkeammista odotuksista hieman keskivertoa paremman tasolle.

Kuuden raidan tapetti.

Herra D 

Carole King on jälleen yksi niistä artisteista tällä listalla, jonka nimi ei ennakkoon tuntunut ollenkaan tutulta. Nopean googletuksen perusteella nainen paljastui amerikkalaiseksi laulajattareksi, säveltäjäksi sekä pianistiksi. No, tämä tieto ei varsinaisena yllätyksenä tullut, kun levyn oli jo ehtinyt kuuntelemaan muutamaan otteeseen, sillä sen verran vahvasti jokainen mainittu puoli artistista on levyllä edustettuna.

Jos asiaa tarkastellaan ihan puhtaasti faktojen perusteella, Tapestry lienee paikkansa ansainnut tällä listalla. Levy viihtyi ilmestymisensä jälkeen 15 viikkoa perättäin listaykkösenä Billboard-listalla eikä poistunut listalta kuin vasta kuuden vuoden kuluttua. Tämän lisäksi levy sekä King ovat onnistuneet rikkomaan joukon muitakin ennätyksiä sekä kilpailemaan tosissaan kautta aikain menestyneimpien levyjen kanssa eri listoilla. Aivan tyhjästä tällainen menestys ei voi kummuta, joten perehdytäämpä hieman itse musiikkiin.

Levyn avaava, ja loistava, I Feel the Earth Move antaa hyvän yleiskuvan tulevasta. Vahvasti piano-vetoista ja kevyttä hieman souliin nojaavaa pop-rockia. Kappaleet ovat kautta linjan varsin hyviä ja soljuvat huomaamattoman helposti eteenpäin. Toisaalta tässä piilee myös levyn ongelma omalta osaltani. Levy on kuin pähkinävaahtoa; pieninä annoksina hyvää, mutta suuremmissa määrin se alkaa tökkiä pahemman kerran. Mietin lopulta pitkään, miksi levy ei oikein tunnu iskevän ja lopulta ainoaksi selitykseksi keksin kappaleiden sovitukset. Tiedä häntä sitten. 

Mikäli hieman nostalginen fiilistely sekä valtavirtaan nojaava musiikki ovat sinun juttusi, tähän levyyn kannattaa ehdottomasti tutustua. Muissa tapauksissa levy kannattaa kuunnella muutamaan otteeseen - ja sen jälkeen siirtyä muun musiikin pariin.

6/10

Herra A

The Eagles on bändi, joka ei varmasti esittelyjä kaipaa. Herrojen varmasti kuuluisin teos Hotel California on viihtynyt omallakin levysoittimella varsin useasti, joten tällä kertaa mennään lähinnä muistelun merkeissä.

Aloitusraidan, eli nimikkokappaleen itse, lähtiessä soimaan olo on kuin olisi baarissa ja joku laittaa toivebiisinsä jukeboksista soimaan. Kappaleen on varmasti kuullut moisessa tilanteessa kymmeniä kertoja ja ajatukset vääjäämättä harhailivat siihen suuntaan. Muu levy ei ole yhtä pahasti palanut muistiin, joten mielenkiinto siirtyy väistämättä levyn muulle tarjonnalle. Hotel Californian jatkoksi soivat New Kid In Town sekä Life In The Fast Lane ovat kuitenkin myös kuin lämmin tuulahdus menneisyydestä, sillä huomaan osaavani myös näiden kappaleen sanoja. Ja tämä on omalla kohdalla hyvin harvinaista, varsinkin kun ko. kappaleita en olisi osannut etukäteen nimetä. Näiden jälkeen loppulevy on vain etäisesti tuttu, enkä voi väittää, että tämä kuuntelusessio niitä myöskään esiin nostaa. Vahva alku imee tehot turhankin hyvin ja tämän jälkeen homma menee harmittomaksi tausta-ajoksi.

Levy ei ole Hotel Californian tasoisia megahittejä täynnä, mutta kokonaisuutena silti varsin eheä teos. Suurmenestys voidaan kylläkin pistää hyvin pitkälle nimikkokappeleen nimiin.

8/10

Herra O

Selkeän klassikkoalbumin leiman saanut Hotel California on jenkkiläisen Eaglesin kaikenkaikkiaan viides studiojulkaisu, palkintojakin on niitetty sieltä sun täältä. Itsellenikään mistään uudesta tuttavuudesta ei ole kyse, sillä bändin tuotannosta kaikki levyt ovat uusinta julkaisua lukuunottamatta jossain määrin tuttuja. Se, että lähes koko diskografia on onnistuneesti ahmittu läpi, kertoo jo jotain siitä, mitä tällä yhtyeellä on minulle tarjottavanaan. 

Hienot melodiat, kuuntelua kestävät ja ennenkaikkea ajattomat kappaleet eivät tee paluusta levyn äärelle kovin vaikeaa. Albumin tukipilareita muovaava nimikappale herättää kuulijan mielenkiinnon eikä kuuntelua voi yksinkertaisesti jättää kesken. Pian seuraavat Life in the Fast Lane ja Wasted Time vain täyttävät ne lupaukset, mitä Hotel California asetti. Levyn jälkipuoliskolta mainittakoon Victim of Love ja The Last Resort.

Lähes täydellisesti kasattu paketti on ollut ja tulee olemaan soitannassa tasaiseen tahtiin. Ja kaippa sitä joutuu vihdoin tutustumaan myös uusimpaan tuotokseen, Long Road out of Edeniin, onhan senkin julkaisusta ehtinyt kulumaan jo yli kaksi vuotta. Mutta ehkäpä sieltäkin kypsyy ajan myötä tämän albumin kaltainen klassikko.

Yhdeksän tähden hotelli

Herra D 

Ero viime kertaisen blues-juntan ja tällä kertaa vuorossa olevan amerikkalaisen aikuisrockin suurimman ja kauneimman välillä tuntuu ensi kuulemalta todella suurelta. Vaikka Muddy ansaitsee tunnustusta, hän painii kuitenkin aivan eri painoluokassa kuin yksi kaikkien aikojen eniten Yhdysvalloissa myydyimmistä yhtyeistä. The Eagles on varmasti sen verran tuttu kaikille, ettei se juuri esittelyjä kaipaa. Mikäli bändin on onnistunut jollain ihmeellä ohittamaan, voi tutustumisen aloittaa vaikkapa ihmettelemällä yhtyeen platinalevyjen määrää. Tai virittämällä radion Novan tai Aallon taajuuksille.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran ajan luulin kuuntelevani best of -kokoelmaa, sillä sen verran tuttuja kaikki kappaleet tuntuivat olevan vaikken ole koskaan yhtyeen levyjä kuunnellut. Toisaalta nyt kun asiaa miettii tarkemmin, niin muistan Hotel California LP:n kannet vanhempien levyhyllystä, joten voi hyvinkin olla, että olen jo joskus kaasupullon kokoisena altistunut levylle.

Levy alkaa legendaarisella nimikkokappaleella, jonka on pakko olla jokaiselle tuttu jostain. Kun tämän jälkeen perään heitetään vielä sellaiset kappaleet kuin New Kid in Town sekä Life in the Fast Lane, alkavat paineet loppujen kappaleiden kasvaa valtaviin mittoihin. Ja suomalaisten olympiaedustajien tapaan ne jäävät alle odotusten ja oman tason. MItalliodotusten jälkeen pistesija ei lohduta.

Kuten sanottu, levy on lähinnä kevyttä pop-rockia, joka on tuttua vanhemman sukupolven suosikkilistoilta. Vaikka kappaleet ovat sinänsä hyviä, ne kuulostavat tänäpäivänä keskinkertaisilta ja kliseisiltä. Lähes jokaisen kappaleen kohdalla toivoisi, että yhtye olisi ottanut edes jonkinlaisia riskejä. Levy kuullostaa samalta kuin pohjanmaan läpi ajaminen uudella Volvon farmarilta tuntuu - turruttavan turvalliselta.

Loppujen lopuksi Hotel California jättää hieman ristiriitaisen mielikuvan. Levyn sijoitus listalla on pelkkien faktojen valossa helppo ymmärtää. Toisaalta näin vähän mitään tunteita herättävä musiikki jättää ainakin allekirjoittaneen melko kylmäksi. Lisäplussaa alun hittiparaatista.

6/10