15.06.2009 - 20:21
Herra A
Ensimmäinen kunnon kosketus The Doorsin tuotantoon on joskus 90-luvun puolivälistä, kun oltiin menossa laskettelureissuun lappiin. Bussissa oli mankka ja musiikkivalikoima oli aikalailla kokonaisuudessaan tämä levy. Se elämys on palanut lähtemättömästi mieliin, eli tämä menee hyvänä muistelumatkana menneisyyteen.
Levyssä, tai ainakin tässä versiossa, on käytetty erittäin vahvasti kaksikanavaisuutta hyväksi. Homma toimii hyvin kajareilla, mutta kuulokkeilla kuunneltuna vaikutelma on liian vahva, ja levy olikin pakko pudottaa monolle. Lopulta luovitin ja suosiolla keskittyin vain kaiutinkuunteluun. Itse levyhän on täynnä Doorsin ikivihreitä, ja jos ei tietäisi, niin luulisi tätä kokoelmaksi. Elävimmin mieleen on jäänyt repeatilla huudatettu Alabama Song, vaikka siinä iässä ei mitään whiskeyn päälle tajunnut. Levy aloitusraidasta eli Break On Through taas tulee heti mieleen Krusty The Clown. Muuten levyltä voisi poimia oikeastaan minkä vain kappaleen, mutta ehkä kuitenkin erityismaininta pitää aina antaa aina vakuuttavalle The Endille.
Homma hieman venähti, kun sitä hyvää kaiutinkuunteluaikaa etsi. Oli se sen arvoista, sillä on tämä aina sen verran kultaista kamaa.
10/10
Herra O
The Doorsin debyyttialbumi henkii vanhempaa rockia miedosti progella ja psykedelialla maustettuna. Vaikka en itse albumia omistakkaan, levyn jokainen kappale on kuitenkin kuultu aikaisemmin. En kuitenkaan muista koskaan kuunnelleeni koko albumia yhdeltä istumalta. Harmi sinänsä, ottaen huomioon kuinka hyvä levy tämä oikeasti onkaan.
Lätyn ensimmäisen puoliskon korkkaava Break on Through (to the Other Side) on varmasti levyn tunnetuin kappale. En muista nähneeni kovin montaa rock-hittikokoelmaa missä tätä kappaletta ei ole mukana. Kahteen ja puoleen minuuttiin rutistettu ralli on loistava lähtölaukaus levylle. Vaikka levyn kappalelistalta melkein kaikki jäävät vain 2-3:n minuutin mittaisiksi, mukana on myös pari pidempää vetoa. Ensimmäisen puoliskon päättävä Light My Fire seitsemällä minuutillaan sekä koko albumin päättävä The End lähennellen 12 minuuttia. Nämä kappaleet olivatkin avausraidan ohella lempikappaleitani. Vajaa kolmevarttinen on nopeasti ohi mutta silti tuntuu, että levylle on onnistuttu ahtamaan todella paljon tavaraa. Materiaali vaihtelee laidasta laitaan ja piti mielenkiinnon yllä läpi koko levyn. Uusintakuuntelun arvoinen albumi siis.
Nyt useamman viikon satunnaisesti albumia kuunnelleena voin todeta, että kuuntelua on jatkettava tulevaisuudessakin. Sen verran tuntuu levyltä löytyvän jotain uutta joka kierroksella. Tästä sai myös mukavan sykäyksen tutustumaan bändin muuhunkin tuotantoon. Tälle listalle ei muita levyjä ole kuitenkaan mahtunut, eli joidenkin mielestä parhaimmasta on siis aloitettu.
Suosittelen.
Yhdeksän ovea toiselle puolelle.
Ensimmäisellä kuuntelukerralla oli pakko varmistaa, ettei The Doorsin samanniminen albumi satu olemaan kokoelma, sillä sen verran tunnistettava biisilista oli käsillä. Helpottunutta oloa seurasi hyvin nopeasti hämmentynyt kunnioitus, sillä levy paljastui kokoelman sijaan bändin debyyttialbumiksi. The Doors on pitkään kuulunut omalla kohdalla samaan kategoriaan Jimi Hendrixin kanssa eli yhtyeen tuotanto melko tuttua, mutta siihen on tullut perehdyttyä lähinnä yksittäinen kappale kerrallaan satunnaisessa järjestyksessä.
Miltäpä sitten poikien musiikki oikein kuullostaa ensimmäistä kertaa kuultuna kokonaisena levynä? Vastaus on lyhyt: vakuuttavalta. Jossain rockin ja psykedelian välimaastossa luoviva vahvasti kosketinvetoinen soundi kuulostaa todella hyvältä. Bändi listaa itsekin yhdeksi levyn menestyksen syyksi ahkeran keikkailun, jonka aikana varmasti sekä bändi että kappaleet ovat saaneet kasvaa ja hakea tulevaa muotoaan.
Vaikka luultavasti jo bändin omaperäinen soundi olisi riittänyt takaamaan sille jonkinasteista menestystä, nostavat kuitenkin levyn kappaleet bändin sekä levyn klassikoiden raskaaseen sarjaan. Levyn ärhäkäsi avaava Break On Through (To The Other Side) ottaa välittömästi tyhjät pois ja antaa kuulijalle myrskyvaroituksen siitä, mitä tuleman pitää. Seuraavaan kolmeen varttiin onkin saatu sitten mahdutettua saksalaisesta oopperasta lainattu Alabama Song (Whiskey Bar), parisuhteen päättymisestä kertova oidipaaliseksi oopukseksi kasvava psykedelian rajamailta tavattu The End sekä muuten vaan loistava Light My Fire. Vaikka musiikillisesti mennään melko vauhdikkaasti tyylilajista toiseen, The Doors saa kuitenkin pidettyä kaiken hienosti koko levyn ylle levittyvän, jo mainitun, soundimaailman alla.
Toki osasin ennakkoon odottaa bändiltä kovaa tasoa, mutta nimikkodebyytti onnistui kuitenkin ylittämään ennakko-odotukset. Ainut huono puoli joka levystä tulee nopeasti mieleen on se, että sen jälkeen suunta kyseisen bändin kanssa on luultavasti vain alaspäin. No, tämänkin asian kanssa tulee luultavasti hyvin toimeen, kun ottaa huomioon kuinka korkealta lähdetään liikkeelle.
10/10
29.05.2009 - 17:51
Herra A
Jo The Wallin kanssa oli selvää, että pidempi Floyd-arvostelu on turhaa. Objektiivisuus on tipotiessään, ja myös The Dark Side Of The Moon pitäisi löytyä jokaisen hyllystä. Levymyyntien perusteella se taitaa löytyäkin, eli kannattaakin vain ottaa hyvä asento ja laittaa levy soimaan.
Floydin kanssa tilanne on aina ollut se, että levyt ovat vaatineet aina oman sisäänajonsa, joka on saattanut kestää kuukausia. Tämän levyn kohdalla tämä ehkä muita lyhyempi koeaika on vietetty jo aikaa sitten, eli nyt voi vain nauttia elämyksestä. Levyn kanssa viihtyy nyt yhtä hyvin kuin sillon aiemminkin. Levy on kokemus, jonka kertaaminen ei koskaan ole väärin. Yksittäiset kappaleet eivät sinänsä ole merkinneet kauheasti, sillä tällaisen konseptilevyn vähittäisannos on lähes aina ollut levyn mittainen. Ehkä tästä syystä Money, vaikka loistokappale onkin, aiheutti joka kerta pienen tylsistymiskohtauksen, sillä sen on kuullut muissa yhteyksissä sen verran useammin.
Semmoinen kutina on, että tällä kertaa hajontaa tuskin löytyy..
10/10
Herra O
Noniin, jälleen ollaan siinä tilanteessa, että sanottavaa olisi vaikka kuinka ja paljon mutta tuntemuksien pukeminen sanoiksi tuntuu äärettömän vaikealta. Kyseessähän on siis Pink Floydin kahdeksas studioalbumi, The Dark Side of the Moon. Konseptialbumi ja vieläpä progressiivista rokkia soittavan yhtyeen esittämänä on kuin meikäläiselle tehty. Tämä levy oli aikoinaan minulle porttina Pink Floydin musiikkiin tutustuessani. Ja olisinko voinut lättyä paremmin valita, tuskinpa. Albumi on siis läpikotaisin tuttu ja siinä mielessä arvostelun pitäisi tulla suoraan selkäytimestä. No ei muutakuin yrittämään ja pakettia avaamaan.
The Dark Side of the Moon on albumi, joka pitää sisällään oikeastaan kaikki minulle musiikissa tärkeät elementit; rakenteellisesti kokonaiset(eheät) kappaleet, paljon melodioita, tunnelmaa, joka vetää kuuntelijan mukaansa ja paljon muita pieniä asioita. Kirsikkana kakun päällä hieman negatiivissävytteiset ja ennenkaikkea mielenkiintoiset sanoitukset ovat muuten lyriikoista vähemmän välittävälle kuuntelijalle mukava boonus. Konseptuaalisesti ajatellen kappaleissa on myös jonkinasteista jatkuvuutta vaikka aiheet vaihtuvatkin välillä ja tämä tekee albumista yhä eheämmän.
Kuten mainitsin, kappalekaarti koostuu enemmän tai vähemmän synkempiä aiheita käsittelevistä esityksistä ja mukana on niin ahneutta, vanhenemisen kurjuutta kuin mielisairaudesta kärsimistä. Jälkimmäisellä viitataan tietenkin Syd Barretin mielentilan heikkenemiseen. Albumin avaava Speak to Me on juuri sopivan lyhyt intro-kappaleeksi ja kiitorata loppulevylle. Levyn "ensimmäisen puoliskon" jokainen kappale kuuluu mielestäni Floydin parhaimmistoon, kukin omalla tavallaan. Time ja i näistä omat lempparit. Toisen puolen avaava Money alkaa loistavasti käsittelemäänsä aihetta kiteyttäen; kolikkojen ja kassakoneiden kilinää, joiden lomasta kappale salakalavasti lähtee käyntiin. Loppupuoliskolta mainittakoon vielä Brain Damage ja albumin päättävä Eclipse. Lätyltä ei oikestaan yhtäkään huonoa kappaletta löydykkään. Erikoismaininta vielä loistaville taustalaulu-osuuksille.
Lopuksi kerrottakoon vielä, että tätä projektia aloittaessa tiesin minkä arvosanan tämä albumi tulee aikanaan saamaan. Siinä vaiheessa etukäteen listan tarjontaa tutkittuani totesin myös, että tämä albumi olisi omasta mielestäni kuulunut kärkisijoista korkeimmalle, ennestään tuntemieni levyjen joukosta siis. Toki edessä on vielä paljon itselle uutta musiikkia, mutta epäilen, että tämän mestariteoksen asemaa ei hevillä järkytetä. "Must have" -albumi kaikenkarvaisille musiikin ystäville.
Suosittelen. Ei, vaan määrään!
10+
Herra D
Hoidetaanpa tärkeimmät heti alkusi alta pois - eli 10/10.
Noin. Nyt voidaankin sitten keskittyä levyyn häpeilemättömän subjektiivisten kakkuloiden takaa. The Dark Side of the Moon on muistaakseni toinen Pink Floyd albumi heti The Wallin jälkeen, johon tutustuin joskus ala- ja yläaste aikoihin. Itseasiassa olin kyllä kuullut levyn useasti kaverin luona, mutta en vielä silloin rekisteröinnyt sitä sen enempää. Muutaman vuoden päästä se sitten kolahti oikein kunnolla ja se on edelleen yksi parhaista albumeista omilla listoillani.
Vaikka DSotM luokitellaan rock/progerock kategoriaan, määrittely ei tee levylle oikeutta. Ihmiselämää varsin arkipäiväisesti käsittelevät sanoitukset katoavat helposti musiikin tekstuurien ja kerrosten sekaan. Lopulta levyn eteerinen tunnelma nousee yksittäisiä kappaleita tärkeämpään rooliin. Toisin kuin aikalaiselokuvien aikoinaan edistykselliset tehosteet, levyn soundimaailman ei tarvitse hävetä vielä vuosikymmenten jälkeenkään.
Jos levyltä pitää kaivaa erikseen suosikkeja, niin itse nostan muita korkeammalle upean The Great Gig in the Skyn sekä mukavasti vääntävän Moneyn.
Tämän enempää en osaa sanoa. Omalla kohdalla levy vain yksinkertaisesti Toimii(tm).
19.05.2009 - 16:52
Herra A
Puolituttujen artistien virta sen kun jatkuu. Patti Smith ei sano kappalerintamalla yhtään mitään, vaikkakin nimi on jälleen kerran varsin tuttu. Wiki paljastaa genren liikkuvan rock/punk alueella, joka on aina hieman kysymysmerkki. Kyseisen genren tuotanto liikkuu musiikkimaun skaalalla äärilaidasta toiseen, eli mielenkiinnolla taas odottaa, että mitä on luvassa.
Arvosteluvälin hieman venähdettyä Horses ehti soida hieman normaalia useammin. Tämä tuntui tekevän levylle varsin hyvää, sillä ensimmäiset kuuntelukerrat menivät varsin nopeasti ohi jotenkin onttoina elämyksinä. Homma on ehkä enemmän rock kuin punk, mutta levy ei kuitenkaan lainkaan ärsyttänyt. Tämä on aina lupaava merkki levylle kun levylle, sillä moisista saa usein huomattavasti enemmän irti ja sen pariin palaa huomattavasti helpommin. Useamman kuuntelukerran jälkeen kappaleet alkoivat soimaan edukseen, ja varsinkin Free Money, Elegie ja "nimikkobiisi" Land: Horses / Land of a Thousand Dances / La Mer (De) jäivät positiivisesti mieleen. Vaihtelua löytyi huomattavasti enemmän mitä genren kohdalla lukeva punk antaisi ymmärtää.
Levy liikkuu varsin kaukana normaalista soittolistasta, ja Horses oli kaikin puolin varsin mukava yllätys. Jokainen tuntui parantavan kuunteluelämystä. Kannattaa kokeilla.
8/10
Herra O
Vaikka edellisestä arvostelusta onkin vierähtänyt jo tovi, on vuorossa oleva albumi saanut vastineeksi kuunteluaikaa jokaiselta kertyneeltä viikolta. Patti Smith on sijoitettu vaihtoehtoisen rockin ja punkin lokeroon, tosin itse en tädin esikoisalbumilta, nimeltään Horses, jälkimmäistä juuri löytänyt.
Lukuisista kuuntelukerroista huolimatta albumin anti jäi jostain syystä ensikuuntelun tasolle, eikä levyyn tahtonut päästä sisälle oikein millään. Toinen, helpompi vaihtoehto lienee se, että mitään yllätyksiä tai syvempää olemusta ei albumilta yksinkertaisesti vaan löydy. Albumin kappaleistakaan ei tahtonut mikään nousta esille, sen sijaan välillä tuntui siltä, että levy alkoi, jotain tapahtui välissä ja sitten levy loppui. Mutta mitä siinä välissä oikein tapahtui, jäi minulle vielä vähän mysteeriksi. Todettakoon, että odotin tältä albumilta huomattavasti enemmän kuin loppujen lopuksi sain. Sen verran jäi kaivelemaan, että uudempaa tuotantoa on joskus kuunnelta ennen viimeisen tuomion antamista.
Kolme viikkoa albumin intensiivistä kuuntelua on siis takana ja harmillisen tyhjä olo on. Mutta ei vaan kolahtanut, eipä sille mitään mahda.
Viisi yritystä.
Herra D
Hieman pitkäksi venähtäneen arvostelutauon jälkeen on jälleen aika palata arvostelujen pariin. Hiljaisuuden päättää Patti Smithin Horses-albumi vuodelta 1975. Tällä kertaa levy eikä artistikaan ollut täysin tuntematon ennen arvosteluvuoroa, joskin aiempaa kosketusta molempiin voi luonnehtia varsin kevyeksi.
Horses kuuluu siihen kunnioitettavaan helvetin kovien debyyttilevyjen joukkoon, jota ei voi kuin ihastellen hämmästellä. Vaikka Patti mainitaan varsinkin New Yorkin punk skenen suureksi innoittajaksi, Horses kaartelee paljon laveammilla vesillä kuin voisi äkkiä kuvitella. Toki levylle punkahtavaa rytkettäkin mahtuu, mutta sen vastapainona on herkempää ja hitaampaa materiaalia, josta esimerkkinä lähes 10-minuuttinen fiilistely Birdland.
Levyn monipuolisuutta on ehkä syytä korostaa vielä uudestaan, ettei kenellekään jäisi vahingossa väärää käsitystä. Itseasiassa levystä tuli hyvin paljon mieleen jo aiemmin kuunneltu The Clashin albumi, joka myös osittain sivuaa punk-lokeroa sitä kuitenkaan olematta. Kummastakin on selvästi kuultavissa se pohja, jolle monet punk-bändit ovat varmasti rakentaneet omaa ilmaisuaan, mutta silti ne tarjoavat paljon muutakin. Yksittäisistä kappaleista on luultavasti pakko nostaa esiin levyn avaava Gloria sekä myös 10-minuutin rajapyykkiä koputteleva upea Land: Horses / Land of a Thousand Dances / La Mer (De).
Pitkän kuuntelusessio sopi hyvin tälle levylle, sillä sen aikana levyä ehti kuunnella tavallista enemmän samalla kun se parani jokaisella kuuntelukerralla. Lopulta levyn sopivan hiematon ja suoraviivainen tunnelma vakuutti ainakin minut siitä, miksi tämä levy kuuluu tälle listalle ja vieläpä sen paremmalle puoliskolle. Tätä levyä uskaltaa varauksetta suositella lähes jokaiselle riippumatta tämän musikaalisista preferensseistä - Pattilla on tarjota jokaiselle jotakin.
9/10
29.04.2009 - 21:25
Herra A
Vaikka The Band on nimenä tuttu, jälleen kerran on todettava, että en pysty nimeämään yhtään heidän kappalettaan. Nyt tulee sekin aukko korjattua, heti useamman levyn voimin kun Music From the Big Pink siintää jo horisontissa. Ensin on kuitenkin vuorossa nimikkolevy The Band.
Ensimmäinen vaikutelma levystä on CCR kaltaista rokkia soittava bändi. Siinä missä CCR:n kappaleet jäävät välittömästi soimaan päähän, The Band soittaa jotenkin tasapaksua kokonaisuutta ja vaati hieman enemmän totuttelua. Hienoiseksi kohokohdaksi nousee Up on Cripple Creek ja ehkä Rockin' Chair, mutta muuten homma on jotenkin yllätyksetöntä. Ja kun kuuntelukerrat eivät asiaa miksikään muuta, hommasta jää hieman pettynyt maku. Tällaista on varsin helppo kuunnella, mutta tämä ei ainakaan itselle ole oikein minkään mielialan täyttäjäksi.
Jo sen ainoan CCR:n arvostelun kohdalla mainitsin, että listalle kuuluisi Cosmo's Factory. Vaikkapa tämän levyn paikalla, vaikkakaan tämäkään ny aivan huono ole. Hommasta ei vain jää oikein mitään erityistä käteen.
6/10
Herra O
Heti kärkeen on todettava, että The Band on yhtyeen nimenä jo melkoisen kunnianhimoinen. Nimestä huolimatta en odottanut itselleni ennestään tuntemattoman yhtyeen nimikkoalbumilta juuri mitään. Vaikka nimeen olenkin joissain yhteyksissä törmännyt, ei minulla kuunteluun lähtiessä ollut minkäänlaista aavistusta, minkämoista pauketta kiekko sisältäisi.
Rockin ja countryn maastossa liikuskelevan kanadalaispoppoon musisointi oli kuitenkin ensikuuntelun jälkeen neutraaliin lähtöasetelmaan nähden ihan positiivinen kokemus. Vaikka luulin, etten ollut yhtyeen biisejä kuullut aikaisemmin, paljastui kappaleiden joukosta kuitenkin pari veisua jotka olen joskus kuullut mutta en vain ole tiennyt esittäjää. Näistä kappaleista Up on Cripple Creek sai maininnan arvon. Vaikka muita kappaleita en erityisesti korostakkaan, albumin laatu pysyy tasaisen laadukkaana saavuttaen hieman keskivertoa paremman arvosanan.
Kokonaisuutena siis mukavaa kuunneltavaa, mutta ei sisällä mitään mullistavaa tai tunteita herättävää. Parhaiten sopii siis työmusiikiksi ja miksei sitä voisi kotonakin pyöräyttää läpi aina silloin tällöin. Ok mutta vain ok.
Kuusi kappaletta.
Herra D
Tämän viikon kuunteluvuoron sai varsin ytimekkäästi nimetyn bändin, The Band, saman niminen pitkäsoitto. Bändin nimi vaikutti etäisesti tutulta ja pikaisen tarkastuksen jälkeen osoittautui, että olin oikeassa; olin nähnyt kyseisen poppoon Roger Watersin The Wall -konserttidvd:llä. Vaikka konsertissa ryhmä ei omaa musiikkiaan esittänytkään, siitä saatu ennakkokäsitys bändistä oli lopulta yllättävän tarkka.
Ensikuuntelun perusteella The Bandin leppoisa pop/country-rock ei juuri suurempia tunteita herättänyt puolesta tai vastaan. Muutaman lisäkerran jälkeen levy alkoi kuitenkin avautua koko ajan paremmin ja lopulta se sai minutkin nyökkäilemään ja rummuttelemaan näppäimistöä töissä musiikin tahtiin aivan huomaamatta.
Ja huomaamattomuus on muutenkin hyvä tapa kuvata levyä sekä bändiä. Itse bändi ei ole koskaan nauttinut niin suurta suosiota massojen parissa kuin se olisi ehkä ansainnut. Myös levyn rauhallinen tunnelma on yhtä aikaa huomaamaton mutta vangitseva. Periaatteessa kappaleet eivät pidä itsestään juurikaan ääntä, mutta kun niille antaa hieman tilaa ja aikaa ne kyllä palkitsevat kuulijan. Ehkäpä parhaiten levyltä jäi lopulta mieleen King Harvest (Has Surely Come) ralli, jonka leppoisa riffittely on kerta kerralta paremman kuuloista.
Lopuksi on todettava, että The Bandin The Band oli melko hyvistä ennakkoaavistuksista huolimatta positiivinen yllätys. Vaikka siitä puuttuu sellaista tiettyä syvällisyyttä ja vakavahenkisyyttä, joita itse klassikoita odotan, sen ei tarvitse missään nimessä hävetä itseään. Levystä nauttii ehkäpä parhaiten, kun unohtaa turhat säännöt ja normit, ja vain yksinkertaisesti nauttii sen leppoisasta tunnelmasta.
9/10
16.04.2009 - 21:07
Herra A
Kokoelmalevyjen virta sen kun jatkuu. Kuten sanottua, näistä tulee lähinnä mieleen se, että artististilta ei löydy edes sitä yhtä hyvää levyä, mutta se on silti jotenkin saatava listalle. Nyt vuorossa on Bob Marley and The Wailers, joka lienee kaikille varsin tuttua reggaeta.
I Shot the Sheriff, No Woman No Cry, Could You Be Loved, Stir It Up.. Vaikka en erityisemmin Marleyta kuuntele, tästä kokoelmasta on kyllä sanottava, että lähes kaikki kappaleet ovat ennestään tuttuja. Olikohan sitten tämä syynä, että kuuntelun aloittaminen oli kummallisen vaikeata. Levy oli jotenkin liian tutun oloinen ilman, että se kuitenkaan on mitenkään lempimusiikkia. Kuunteluun ei tarvinnut keskittyä yhtään, joten se jäi sitten helposti kokonaan tekemättä.
En keksi tästä oikein mitään hyvää tai pahaa sanottavaa. Loskassa tarpomisen sijaan tätä voisi kuunnella vaikka Jamaicalla.
7/10
Herra O
Tällä viikolla saadaankin kuunnella jälleen "normaalimpi" määrä kappaleita yhdeltä albumilta viime viikon esitykseen nähden. Jamikalainen reggae-kokoonpano Bob Marley and the Wailers on tuttu niin nimeltään kuin tuotannoltaan, tosin hyllystäni ei levyjä vielä löydy yhtäkään. Vaikka Legend onkin "Greatest Hits" -kokoelma-albumi, sopi se täydellisesti työmusiikiksi; lyhyitä, rauhallisen letkeitä biisejä ja työmotivaatiokin pysyy mukavasti yllä.
"Hyvänolonmusiikiksi" mieltämäni reggae ei kuulu vakio kuuntelurepertuaariini, mutta sen mielialaa nostattavan vaikutuksen myötä voisin helposti kuvitella kehittäväni makuani sen suuntaan. Kokoelmalta löytyy vähemmän yllättäen aimo kasa tuttuja ralleja, mutta myös itselleni tuntemattomampia vetoja. Maininnan arvoisia kappaleita ovat ainakin No Woman, No Cry, Get Up, Stand Up ja Redemption Song. Mainittakoon vielä, että kuuntelemani albumi oli uudelleenpainos vuodelta 2002, joka sisältää kaksi bonuskappaletta, Easy Skanking ja Punky Reggae Party.
Pienoinen yllättäjähän tämäkin lopuujen lopuksi oli, helposti sisäistettävä reggae-levy, joka toimii ehkä parhaiten raskaan työpäivän jälkeen rentoutuessa. Oluenkin voisi kuuntelun ohessa nauttia. Tulee soimaan jatkossakin.
Seitsemän off-beatia
Herra D
Bob Marleyn Legend -levyn kohdalla ei juuri ollut epäselvyyttä siitä, millaista musiikkia se pitäisi sisällään. Pössyn tuoksuinen letkeä pumppaus sattui vielä sopivasti yhteen kevään ensimmäisten todella lämpöisten ja aurinkoisten päivien kanssa, joten soundtrack oli kunnossa pääsiäisloman fiilistelyyn.
Bob lienee siitä hassussa asemassa, että hän varmasti yksi maailman tunnetuimmista muusikoista ja toisaalta ainut valtaväestön tuntema musiikkityylinsä edustaja. Käsi sydämmellä; montako muuta reggae-artistia osaat nimetä nopeasti lonkalta? Jos kotimaisia kavereita ei lasketa, muistin itse ainoastaan yhden. Tämä, jos mikä, kertoo jotain siitä, kuinka merkittävä henkilö Bob on reggaen saralla ollut. Mutta palataampa hetkeksi takaisin Legendin pariin. Parin ensimmäisen biisin jälkeen oli pakko tarkistaa, onko kyseessä kokoelma, sillä sen verran vahvalta hittiputkelta koko homma haiskahti. Ja totta tosiaan, kokoelmaksihan myös Legend osoittautui, mutta oikeastaan se ei tällä kertaa itseä juurikaan haitannut. Vaikka alkuperäiset levyt pitäisivätkin sisällään erilaisia teemoja ja muodostaisivat koherentteja kokonaisuuksia, pystyy kappaleista nauttimaan silti ihan eri tavalla yksittäisannoksina kuin vaikkapa The Wallista. Lisäksi on vaikeaa kuvitella, että mikään muu yksittäinen levy pystyisi juuri tämän paremmin summaamaan yhteen yhtä artistia sekä kokonaista musiikkityyliä.
En aio omia suosikkejani levyltä erikseen nimetä, sillä sen verran vakuuttava kokoonpano levylle oli löytynyt. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla omaa korvaa mielyttivät eniten ne kaikkein tutuimmat kappaleet, mutta jo muutaman kerran jälkeen vaaka alkoi painua itselle ennestään vähemmän tuttujen puoleen.
Toisaalta kovasta laadustakaan huolimatta levy ei täysiin pisteisiin yllä. Kuten jo aiemmin sanoin, levyn biisit toimivat hyvin yksittäisannoksina ja tässä piilee myös levyn ongelma. Loppujen lopuksi levy on (kirjaimellisesti) kokoelma yksittäisiä kappaleita peräkkäin eikä siitä kasva sellaista kokonaisuutta, jonka klassikon asema vaatisi.
Vaikka reggae ei omiin suosikkeihin kuuluisikaan, tätä levyä ei kannata silti ohittaa. Kesällä grilli kuumaksi, pari pykälää lisää bassoa ja levy lautaselle. Suosittelen.
8/10
12.04.2009 - 22:32
Herra A
Listalla on yllättävän vähän jazzia ottaen huomioon sen suuren arvostuksen musiikkipiireissä. Tämä ei haittaa, sillä ainakin Miles Davis oli sen verran hankala tapaus, että vuoden tauko oli tervetullut. John Coltrane ei nimenä ole yhtään sen tunnetumpi kuin Miles oli, mutta enpä jazz-ihminen olekaan. A Love Supreme väitetään olevan yksi parhaista jazz-albumeista, eli ei kai nyt tämä ihan susi voi olla.
Kuten jo Miles Davisin kohdalla mainitsin, suurin vaikeus näissä on tartuntakohtien puuttuminen. Levyn neljästä raidasta on turha alkaa mitään erittelemään, "kappaleesta" toiseen mennään ilman, että sitä oikein mitenkään noteeraa. Useamman kuuntelukerran aikana musiikkiin kyllä uppoutui hieman paremmin, ja tällöin tunsi istuvansa savuisen hotellin aulassa, jossa tämmöisen kuvittelee soivan taustalla. Sitä tämmöinen lähinnä on, taustamusiikkia.
Oli tämä Miles Davisia helpommin lähestyttävä. Mutta ei tämä siltikään saa mitään jazz-heräämistä aikaiseksi, ja genre pysyy poissa soittimestani. Toisaalta ei sitä tiedä mitä tapahtuu, jos lista näitä vielä eteen puskee. Kaikkeen sitä tottuu, kun tarpeeksi harjoittelee.
5/10
Herra O
John Coltrane kuuluu taas näihin itselle vähemmän tuttuihin artisteihin. A Love Supreme on lyhyen ytimekäs runsas puolituntinen jazz-pläjäys, joka koostuu vain neljästä kappaleesta. Sopivan kompakti paketti ottaen huomioon edellisen, kovin raskaan, jazz-kiekon (Miles Davisin Bitches Brew) nostaman kynnyksen kyseiseen genreen. Onhan tuosta edellämainitusta levystä jo kulunut pidempi tovi, joten ehkä tämän levyn myötä näkemykseni jazzista palaa ennalleen.
Ja kyllähän tämä olikin huomattavasti helpompaa kuunneltavaa kuin Bitches Brew, ehkäpä tämä johtuu siitä, että Coltranen musiikki edustaa jazzin kevyempää linjaa bebopin ja free-jazzin muodossa. Töissä kuunneltuna albumi pyörähti ohitse lähes huomaamatta ja pitihän se pari kertaa laittaa samantien soimaan uudestaankin. Neliosainen kokonaisuus toimiikin juuri parhaiten osiensa summana, joten satunnainen biisien valinta normaalin läpikuuntelun sijaan tuntui rikkovan jotain harmoniaa. Tästä syystä jätänkin yksittäisten biisien esillenoston väliin. Vaikka kappaleet ovat pituudeltaan Bitches Brewn kappaleiden luokkaa, kulkevat ne jouhevasti alusta loppuun ja toisiinsa nivoutuen hukkumatta ylimääräiseen kikkailuun.
Tämä mukavan lyhyt "välipala" teki jazzille hyvää meikäläisen kirjoissa ja kokemusta voisi luonnehtia jopa nautittavaksi. Harmillisesti Coltranen parhaaksi tituleerattu tuotos jää listan ainoaksi ja jatkotutustuminen artistiin siirtyy näin omalle kontolle. Joka tapauksessa suosittelun arvoinen levy.
Kahdeksan mantraa rakkaudelle
Herra D
John Coltranen Love Supreme muistutti jälleen, kuinka paljon konteksti tai kuuntelijan fiilis vaikuttaa musiikkikokemukseen. Nimen perusteella osasin odotella jazzia, mutta kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan, minun oli pakko lopettaa kuuntelu noin puolen minuutin kohdalla - aika ja paikka eivät yksinkertaisesti sopineet levyn kuunteluun.
Negatiivisesta ensikosketuksesta viisastuneena osasin varautua seuraavaan kertaan paremmin ja valita sopivamman hetken ja mielentilan levyä varten. Kieltämättä vielä silloinkin levy kuulosti melko raskaalta ja hankalasti lähestyttävältä. Neljää kappaletta ei pystynyt millään erottamaan toisistaan, mutta luulen ettei sillä lopulta ole mitään merkitystä. Muutaman kuuntelukerran jälkeen levy kuitenkin alkoi hiljalleen antaa periksi - tai oikeastaan periksi alkoi antaa allekirjoittanut. Itse totesin lopulta parhaaksi tavaksi päästä sisälle levyyn unohtaa se, miten normaalisti kuuntelen musiikkia, ja antauta levyn tunnelmaan yrittämättä sen enempää ymmärtää sitä.
Kun levyä osasi lähestyä hieman normaalista poikkeavata vinkkelistä, se osoittautui oikeastaan ihan hyväksi. Ei missään tapauksessa täysien pisteiden arvoinen, muttei missään tapauksessa huonokaan. En pysty kuvittelemaan itseäni kuuntelemassa levyä muuten kuin yksinäni, sillä se vaatii kuulijaltaan niin paljon keskittymistä ja antautumista musiikille. Toisaalta hyvän viskin parissa sohvalla makoillessa levy voi ehkä saadakkin lisäsoittoja tulevaisuudessa - kuka tietää.
Kaiken kaikkiaan hieman ristiriitainen levy, josta en edes yritä kertoa enempää. Kuunnelkaa, jos haluatte, mutta varautukaa hieman haastavampaan kokemukseen, joka toisaalta saattaa palkitakin - hieman ristiriitaisesti toki.
7/10
02.04.2009 - 20:30
Herra A
Public Enemy taitaa olla listan ainoa omassa genressään painiva artisti. Tämä ei haittaa yhtään, sillä Hip Hop kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon, jota lähes aktiivisesti välttelen. Siitä huolimatta mielenkiinnolla lähden kuuntelemaan, että mitä sen parhaimmistolla on tarjottavana.
Ennakkoluulot täyttyvät jo ensimmäisen parin piisin kohdalla. Monotonista jumputusta laulun säestämä. Kun näin ei-lyyrisenä ihmisenä sanoitukset menevät pääsääntöisesti täysin ohi, jäljelle jää vain jumputus ja se vähä melodia mitä kappaleista löytyy. Ja aina kun ääntä pitää Flavor Flav, mielleyhtymä siihen kello kaulassa roikkuvaan irvistelijään on ylitsepääsemätön. Mutta toisin kuin esimerkiksi eräs nimetön artisti, agression tai tuskan määrä ei kasvanut kuuntelukertojen välillä. Parin kerran jälkeen Don't Believe The Hypen kertosäe sai jopa pienen hymyn aikaiseksi. En tiedä jos tällaista tarpeeksi kuuntelisi, että alkaisiko tästä ihan nauttimaan. Ehkäpä ei kuitenkaan.
Pitäisi varmaan opetella kuuntelemaan musiikkia ihan uudella tavalla, että tällainen kolahtaisi. Ehkä pieneksi yllätykseksi edes Flavor Flav ei saanut levystä tuskallista kokemusta, vaan kokonaisuus oli lähinnä turha. Jos tämä on parasta mitä genrellä on tarjottavana, elämys jäänee tähän.
5/10
Herra O
Rapakon takaa hyökkäävä hip hop -orkesteri Public Enemy on muuten kovin britti-voittoisella listalla värikäs ilmestys. Tällä kertaa yhtye ei kuitenkaan erotu edukseen vaan pikemminkin pakottaa palaamaan takaisin tutulle (ja turvalliselle?) brittilinjalle. Bändi oli ennestään tuttu vain nimeltään ja pari satunnaista kappaletta joskus aikaa sitten kuultuani tein tietoisen päätöksen olla tutustumatta siihen yhtään enempää.
Listan tarjoillessa yhtyeen It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back -albumia on kuitenkin pakon saattelemana annettava räpäytykselle mahdollisuus. Yleiselläkään tasollakaan kun en hip hopista pidä pätkän vertaa, kuuntelusession aloittaminen oli joka kerta yhä tuskallisempaa. Vähintään yhtä vaikea oli lähteä tätä arvostelua kirjoittamaan. Reilun viikon kuuntelun jälkeen ei mittari värähtänyt mihinkään suuntaan ja voin nyt pienen kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, että en tätä enää tule kuuntelemaan. Kappaleet hukkuivat toistensa sekaan, enkä oikeastaan osaisi yksittäisiä biisejä edes nimetä katsomatta erikseen kappalelistaan. Liekö ihan alitajuisestikin tullut hyljittyä tätä moskaa.
Vaikka aluksi toivoin, että edes sanomaa kantava asenne olisi kuuntelunautintoa hieman kohottanut, on pettymyksen kalkki nieltävä. Onneksi sentään jäi ainoaksi yritykseksi listalla.
Kolme kaulakelloa
Herra D
Public Enemy oli taas vaihteeksi hieman tutumpi pumppu kuin muutamat aiemmat viime aikaiset artistit. Muistan hämärästi kuulleeni joitain biisejä vuosia sitten eikä ryhmä ole päässyt unohtumaan viime vuosienkaan aikana kiitos Flavor Flavin reality-sarjojen. Mielenkiinto levyä kohtaan oli ehtinyt kasvaa kummasti viimeisten kuukausien aikana, sillä ainakin paperilla se näytti poikkeavan varsin paljon tämän listan yleisilmeestä.
It Takes a Nation of Millions To Hold Us Back on PE:n toinen studioalbumi, joka viimeistään nosti yhtyeen laajempaan tietoisuuteen. Ilmestyessään 80-luvun lopulla se keräsi paljon huomiota ja kiitosta. Lisäksi sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmasta levyistä.
Levyä kuunnellessa sen keräämää kiitosta on sinänsä helppo ymmärtää. Vaikka hip-hop olikin ehtinyt jo syntyä vuosikymmentä aiemmin, levy toi kuitenkin mukanaan sellaisia elementtejä joihin ei oltu aiemmin totuttu. Se yhdisteli vapaasti eri musiikkityylejä jazzista metalliin vahvasti sampleihin nojaavissa biiteissä samalla kun Chuck D otti sanoituksissaan vahvan poliittisen näkökulman näkemiinsä epäkohtiin.
Valitettavasti parikymmentä vuotta myöhemmin tätä samaa yllättynyttä mielenkiintoa ei ainakaan allekirjoittaneelta enää irtoa. Musiikillisesti biitit ovat vanhentuneet ja hieman liian samasta puusta veistettyjä. Sanoituspuolella levyllä olisi luultavasti ollut vielä enemmän annettavaa, mutta töiden ohessa sanoituksiin ei voinut keskittyä enkä niihin vapaa-aikanakaan ehtinyt tutustua tarpeeksi syvällisesti.
Loppujen lopuksi levy oli pienoinen pettymys. Odotin, että näin kovasti hehkutettu levy olisi kestänyt paremmin ajan hammasta, mutta minusta se kuulosti juurikin siltä, että se on julkaistu vuonna 1988. Sinänsä sääli, sillä ennakko-odotukset listan outolintua kohtaan olivat kuitenkin melko korkeat.
6/10
23.03.2009 - 11:24
Herra A
Tämän viikon artisti ei herätä minkäänlaista ennakkofiilistä siitä, että minkälaista musiikkia on luvassa. Tämä siitä huolimatta, että The Allman Brothers on nimenä kummallisen tuttu. Tyhjältä pöydältä on aina mukava lähteä, eli eikun kuuntelemaan.
Levyn nimestä pystyi jo päättelemään, että kyseessä on live-musiikkia ja alkusävelet paljastavat lisää, eli genre on jazz ja blues-rock. Genreen live sopii enemmän kuin hyvin, vaikka yleensä etukäteen tuntemattomien bändien live-taltioinnit ovat omalla kohdalla harvoin iskeneet. Näissä yleensä yksittäiset kappaleet ovat toissijaisia, eikä tämä ole poikkeus. At Fillmore East soljuu sujuvasti korvien läpi aina albumin mittaisina annoksina, ja näin tämä on varmasti tarkoitettukin. Levy kuulostaa lähinnä kaveriporukan jamittelulta, mutta moisen edessä voi vain toivoa, että olisi itse ollut paikalla. Jokainen kuuntelukerta paransi elämystä, ja tunti suorastaan heilahti ohi levyn parissa.
Jazz menee yleensä ohi, mutta jos sellaista pitää tehdä, niin tehkää se ihmeessä näin. Levy soi varmasti jatkossakin, kun tekee mieli vain tuijottaa taivasta viskilasi kourassa.
9/10
Herra O
Allmanin veljesten rokkipumppu osuukin pitkästä aikaa lähemmäs niitä omia musiikkimieltymiksiä, vaikka artisti olikin minulle nimeä lukuunottamatta täysin uusi tuttavuus. Blues-rockin, southern-rockin ja improvisoidun jamittelun lokerosta löytyvä At Fillmore East on yhtyeen ensimmäinen live-julkaisu, joka ilmestyi jo kahden ensimmäisen studio-levyn jälkeen. Ilmeisesti levy on yleisesti rankattu yhdeksi kaikkien aikojen parhaimmaksi live-julkaisuksi.
Biisilistaa lähemmin tarkasteltuani ennakkofiilikset olivat hieman ristiriitaiset; vain seitsemän kappaleen levy pitäisi olla helppo pala sisäistää, mutta neljä kappaleista ylittääkin pituudellaan kymmenen minuutin rajapyykin, yhden keuliessa jo reilussa 20:ssä minuutissa. Ehkä tämä ei niin helppo levy olekkaan. Toisaalta progemiehenä pitkiin kappaleisiin tottuneena en tästä liiemmin pelästynyt, vaan laitoin innokkaana albumin soimaan. Ensimmäisestä kappaleesta lähtien yhtyeeseen liitetyt genremuotit oli täytetty, jopa hieman ylitse vuotaen. En (vielä) tiedä minkämuotoisia kappaleet ovat studiolätyillä, mutta livetilanteessa venyviä jamitteluita on varmasti tämän yhtyeen kohdalla odotettavissa. Ja mukavan letkeää kitarajammailuahan sielä olikin riittämiin.
Kappaleiden joukosta omaksi suosikikseni nousi albumin päättävä, noin 23-minuuttinen eepos, Whipping Post. Kyseinen kappale tuli pituudestaan huolimatta kuunneltua muita useammin vaikka muut eivät hirveän kauas jääneetkään. Läpi kappaleen (ja muuntenkin levyllä) kuuntelijalle tarjotaan virkistäviä nyansseja muista genreistä eikä tylsistymiselle jää sijaa.
Vaikka kokoelmien ja live-julkaisujen laittaminen tälle listalle on yleisesti ollut mielestäni hieman arveluttavaa, tämän liven sija listalla on kuitenkin oikeutettu, sen verran kovaa kamaa on levy täynnä. Tämän uuden tuttavuuden innoittamana tuleekin artistin muuta tuotantoa hankittua jostain, harmi vaan ettei niitä ole listalle mahtunut useampaa. Suosittelen.
Yhdeksän jamprovisaatiota.
Herra D
The Allman Brothers Band nimi ei sanonut minulle yhtään mitään ennen ensimmäistä kuuntelukertaa. Bändin nimikään ei oikein kertonut etukäteen, mitä tuleman pitäisi. Ensimmäisen biisin pyörähtäessä käyntiin ensivaikutelma oli yllättyneen positiivinen; bluesin suuntaan vahvasti nojaavaa rock-junttaa. Vaikka en kyseisen genren suurkuluttaja olekkaan, muutamat loistavat jamittelut ovat päässeet korkeille sijoituksille omien suosikkieni joukossa. Kaiken kaikkiaan lähtökohdat olivat siis enemmän kuin otolliset.
At Fillmore East on 7 biisin mittainen tuplalive, jota näkee ylistettävän kautta aikain parhaaksi rock-liveksi. Ihan hirveästi ei voi vastaankaan väittää, sillä sen verran hyvin veljekset Gregg ja Duane veivaavat yhdessä pitkiä jamittelujaan. Vaikka levyn tekninen suoritus kuulostaa omaan korvaan hyvältä, levyllä on silti mukavan ilmava tunnelma, jota olisi luultavasti mahdotonta saavuttaa studio-olosuhteissa.
At Fillmore East ei kuitenkaan ollut omalla kohdalla niin helppo levy, kun olisi ehkä alkuun luullut. Ensimmäisen kuuntelukerran puolivälin jälkeen alkoi iskeä pieni puutuminen 20 minuuttiin venyvien biisien kohdalla. Puutumista seurasi pettynyt tunne siitä, että eikö tämä nyt tämän parempaa sitten lopulta ollutkaan. No, onneksi ei ollut, sillä eräänä aurinkoisena aamuna toimistolla levyä kuunnellessa se sitten kolahti. Tunne oli hassu, sillä tuntui että mielipide koko levyä kohtaan muuttui lähes päinvastaiseksi yhdessä hetkessä. Tämän valaistumisen jälkeen pitkät jamittelut alkoivat maistua ja jalkakin alkoi huomaamatta heilua työpöydän alla.
Voisin kuvitella, että At Fillmore East on niitä levyjä, jotka jakavat kuulijansa helposti kahteen eri leiriin. Levyä ei kuitenkaan kannata tyrmätä heti ensikuulemalta sillä se saattaa vaatia hieman aikaa kypsyäkseen kuulijan mielessä. Toivottavasti muutkin kokevat levyn äärellä samanlaisen heräämisen kuin allekirjoittanut.
9/10
03.03.2009 - 20:42
Herra A
Little Richard tuo ensimmäisenä mieleen tekijänoikeustaistelun; tarkemmin levy-yhtiöiden halun pidentää niiden kestoaikoja (vai oliko se Cliff Richard?). Mikki Hiiren tapauksessa aikoja on aina pidennetty, kun loppu on lähestynyt. Itse musiikista taas en tiedä juuri mitään, joten tämän jälkeen sentään edes tietää, mistä kaikki kohu johtuu.
Tutti Frutti! Levyn aloitus takasi sen, että jokainen kuuntelukerta aiheuttaisi pienen tuskareaktion. Vaikka Elviskin sen juuri lauloi, jotenkin Little Richardin suusta se tuntui luuytimessä asti. Tästä syystä levyn arvotelukin hieman venyi, kun kuuntelun aloittaminen vaati lisävoimia, että rääkäisyistä pääsi yli. Vanha R&B ei ole listan edellisten artistien kohdalla erityisemmin kolahtanut eikä Little aiheuta tähän muutosta. Kappaleet ovat kyllä varsin tunnistettavia ja sen takia on helppo ymmärtää, että joku muu tästä voisi pitää. Itselleni homma on sitä samaa kerrasta toiseen. Levyyn on jotenkin vain vaikea keskittyä eikä oikein mitään tartu mukaan. Jos jotain pitää nimetä, niin ehkäpä sitten Ready Teddy, joka jäi pidemmäksikin aikaa soimaan päähän - positiviisessa mielessä.
Ymmärrän kyllä, jos joku väittää tästä pitävänsä. Itselleni tämä on vain historian havinaa ilman merkittävää musiikillista antia.
5/10
Herra O
Pikku-Riku on taas näitä itselle tuntemattomampia artisteja, joiden musiikiin ennakko-odotuksia ja -oletuksia kasaavat lähinnä edustettu genre ja levyn kansikuva. No, tällä kertaa kuunteluviikon jälkeen voi todeta oletusten osuneen varsin kohdalleen. Here's Little Richard on rock- ja R&B-painotteinen debyyttialbumi yli puolen vuosisadan takaa. Little Richard on valittu mm. kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi artistiksi Rolling Stone -lehden toimesta.
Heti aluksi on todettava, että montaa kuuntelua ei levyn sisälle pääseminen vaatinut, vaan musiikki alkoi kuulostaa jotenkin "tutulta" parin ensimmäisen kuuntelun aikana. Myös pariin kertaan tämän projektin puitteissa esiintynyt tahtijalan poljenta -efekti oli vahvasti läsnä, miltei jokaisen kappaleen kohdalla. Lätty pitääkin sisällään useampia hittikappaleita, enkä keksinyt niitä vastaan mitään suurempaa sanottavaa. Levyn aloittava Tutti Frutti tarttuu taatusti kuuntelijan takaraivoon, eivätkä Long Tall Sally tai oma suosikkini, Slippin' And Sliddin', olleet missään nimessä unohdettavia kappaleita.
Kokonaisuutena ja uutena tuttavuutena Richard oli positiivinen yllätys, jota voi helposti kuunnella fiiliksestä tai seurasta riippumatta. Lopuksi todettakoon vielä, että tämä albumi toimii helposti muistettavana käännekohtana ja musaprojektimme puolivälietappina.
Kahdeksan Pennimiestä
Herra D
Pikku-Riku eli Little Richard on jälleen yksi niitä artisteja, jotka ovat nimeltä tuttuja, mutta joiden musiikista en osaa sanoa juuri mitään. Nimen lisäksi Tutti Frutti ja varsin näyttävä hiusfrisyyri taisivat olla kutakuinkin kaikki, mitä herrasta tiesin ennen ensimmäistä kuuntelukertaa. Onneksi Elvis oli ehtinyt jo hieman tasoitella tietä rock'n'rollia varten, joten levyn kuuntelun pystyi aloittamaan positiivisissa ennakkotunnelmissa.
Pieni taustaselvitys paljastaa, että vaikka Little Richard oli ehtinyt aloittaa levytysuransa jo 50-luvun alussa, vuonna 1957 julkaistu Here's Little Richard oli hänen ensimmäinen koko pitkä levytyksensä. Riku oli ehtinyt saavuttaa jo jonkinlaista listamenestystäkin aiemmin julkaistuilla sinkuillaan, joista osa päätyi tällekin levylle. Here's Little Richard saavutti myös varsin ansaitusti listamenestystä ja lopulta Rikun uran parhaan listasijoituksen.
Jo muutaman kuuntelukerran jälkeen on selvää, miksi hieman yli 28 minuuttinen levy on listalle päässyt ja, miksi Rikua pidetään yhtenä rock'n'rollin tärkeimmistä voimista. Here's Little Richard ei tarjoa sinänsä mitään ennenkuulumatonta tai originaalia materiaalia; levyllä kuultava pianottelu ja taustabiitti olivat jo ennestään tuttuja levyn ilmestyessä. Se, mikä erottaa levyn todella aikalaisistaan, on sen röyhkeä ja raaka, nupit kaakkoon kääntävä asenne. 12 kappaleen sekaan ei ole edes yritetty ujuttaa mitään umpitylsiä slovareita.
Ainakin tässä tapauksessa umpiröyhkeä asenne tuntuu toimineen säilöntäaineena, sillä vielä puoli vuosisataa levyn julkaisun jälkeen ajan hammas ei tunnu pystyneen siihen käytännössä lainkaan. Siinä missä monet tämänkin listan levyistä kuulostavat hieman nostalgisilta, Here's Little Richard on tuoreen kuuloinen.
Suosittelen kokeilemaan.
8/10
21.02.2009 - 16:52
Herra A
Siinä missä Paul Simon oli etukäteen outo nimi, Simon and Garfunkelin luulisi olevan lähes kaikille tuttu. Varmaankin meidän arvostelun kunniaksi herrat jopa järjestivät yhteiskeikan 5 vuoden tauon jälkeen. Folkrock on ollut listan helpoimmasta päästä olevaa kuunneltavaa, joten itse levyn kuuntelun oli helppo aloittaa; kappalelistakin näyttää mukavan tutulta.
Kun levy alkaa Bridge Over Troubled Water-veisulla, ennakkofiilis saa varmistuksensa. Ensimmäisen kuuntelukerran aikana toiseksi kohokohdaksi nousee toinen hitti, The Boxer. Jos vielä Mr. Robinson olisi löytynyt, olisikin ne S&G kappaleet käyty läpi, jotka osasin etukäteen nimetä. Vaikka levyn menevämmät kappaleet eivät ihan täysin iskeneet, koko levy oli varsin mukavaa kuunneltavaa. Erityismaininnan voi vielä antaa toisena kappaleena olevalle El Condor Pasa (If I could) veisuille, joka helpotti levyn uudelleenkuuntelemista merkittävästi.
Tällaisia ikivihreitä sisältäviä levyjä odotin listalle enemmänkin. Tämä ainakin ansaitsee paikkansa listalla erinomaisesti ja Bridge Over Troubled Water soi varmasti soittimessani myös tulevaisuudessa.
8/10
Herra O
Tämän viikon albumi on jollain asteella ennestään tuttu ja helppo lähestyttävä, vaikken sinänsä Simon and Garfunkelin tuotannosta ole liiemmin välittänytkään. Tasaisen varmaa folkrockia, mutta siihen se valitettavasti jääkin.
Bridge Over Troubled Water jäi duon viimeiseksi studioalbumiksi lopulta ilmestyttyään ja on yhtyeen ainut albumi tällä listalla. Itse olisin nostanut Sounds of Silencen tämän albumin yläpuolelle, mutta ei tämäkään mahdottoman huono albumi ole. Kuten alussa mainitsin, lievä tasapaksuisuus vallitsee levyn alusta loppuun, enkä ole onnistunut useiden kuunteluyritystenkään jälkeen löytämään mitään syvempää merkitystä kappaleiden lomasta. Albumin lyhyestä kestosta huolimatta tylsistymistä oli paikoin havaittavissa ja nälkäiselle musiikin suurkuluttajalle ne pienetkin mielenkiintoiset vivahteet ja nyanssit ovat tuiki tärkeitä, miltei pakollisia, jatkokuuntelua ajatellen.
Useitakin palkintoja ja korkeita listasijoituksia niittänyt albumi jää minulle edelleen hieman mysteeriksi. Yleisesti folkista pitävänä kuuntelijalle jäivät jälkifiilikset kovin olemattomiksi, kuten levyn kuunteluhistoriakin on jo antanu todeta. Harmillisen vaikea tapaus siis; haluaisin pitää tästä, mutta jostain syystä voin vaan todeta että "tjaa". Se, että en tältä albumilta onnistunut löytämään sitä syvintä olemusta tai kirkkainta kipinää, ei ole silti riittävä syy heittää koko lättyä jorpakkoon. Vaikka itse olisinkin antanut edellämainitulle Sounds of Silencelle pari pykälää paremman arvosanan, ei tämän albumin tasaisen varmaa suoritusta voi väheksyä liiaksi.
Kuusi parempansa varjossa.
Herra D
Tällä viikolla päästiin jälleen hieman tutumman yhtyeen pariin, kun kuunteluvuoron sai Simon and Garfunkel kaksikon viimeiseksi yhteiseksi levyksi jäänyt Bridge Over Troubled Water. Kaksikon toiseen osapuoleen olemme jo ehtineetkin tutustua tämän listan puitteissa ja muistelisin, että olen joskus vuosia sitten kuunnellut joitain herrojen levyjäkin.
Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella Bridge Over Troubled Water kuulostaa levyn avaavan hittiparaatin perusteella mukiinmenevältä sekoitukselta kepeitä ja hieman vakavampiakin folkrock-ralleja. Kuitenkin muutaman kuuntelukerran jälkeen levy alkaa avautua ihan uudella tavalla, kun kuulija vihdoin pääsee tutustumaan toden teolla levyn muihinkin kappaleisiin. Vaikka levy sisältääkin sellaisia ikivihreitä ja kaikkien tuntemia hittejä kuten levyn nimikkokappale tai vaikkapa Cecilia, on mukavaa huomata etteivät levyn muut kappaleet suostu jäämään niiden varjoon ilman pientä taistelua. Lopulta kuitenkin nimekkäämmät kappaleet veivät voiton ainakin omalla listallani, jonka kärkeen päätyi komean kertosäkeen sisältävä The Boxer.
En osaa levystä juuri tämän enempää sanoa, mutta sen sijoituksen tälle listalle allekirjoitan täysin. Vaikka täysiin pisteisiin jää vielä matkaa, levy kuitenkin huokuu jollain sanoinkuvaamattomalla tavalla sellaista klassikkostatusta, jota ei liian usein kohtaa. Eipä tähän oikein voi juuri muuta sanoa kuin, että kuunnelkaa itse.
8/10
|
Kirjoittaja
Kolme kaveria ja Rolling Stone lehden Top100-levyt kautta aikain.
Herra A
Hieman raskaampi (proge)metalli soi lähimpänä sydäntä, mutta ei pelkää muitakaan genrejä. 
Herra O
Progressiivisen musiikin ystävä ja suurkuluttaja. Ei pelkää raskaampaakaan tarjontaa. 
Herra D
Kaikkiruokainen musiikin kuuntelija, jonka soittolistoilla viihtyvät lähes kaikki musiikkityypit vuorollaan tai sulassa sovussa päivän fiiliksestä riippuen. 
|
